hoitotarina Karos, 27.2.2011

Ulkona oli hurjan kylmä! Tuuli oli kova ja lunta satoi lähes taukoamatta. Astuin tallipihalta talliin ja pyristelin päältäni kasan lunta. Karsinoissa seisovat hevoset korskuivat ja tervehtivät minua hyvän tuulisina. Menin Karosin luokse ja tervehdin oria.
- Heippa mussukkaiseni, anteeksi etten ole käynyt pitkään aikaan!
Vastaukseksi sain pärskähdyksen ja luultavasti anteeksi pyyntööni ori vastasi lämpimällä turvan töytäisyllä poskelleni. Taputin hevosta ja lähdin hakemaan sen varusteita. Palattuani ryhdyin oitis sukimaan hevosen karvaa. Kun olin Karosin harjannut, kävin läpi sen kaviot ja varmistin, että hokit olivat kireinä. Sen jälkeen nostin satulan selkään ja laitoin suitset päitsien tilalle. Aikani jahkailtua kireiden remmien parissa, talutin hevosen käytävää pitkin ulos. Seisahduimme keskelle pihaa ja kapusin kiireesti ratsaille. Varmistin vyön kireyden ja mittasin nopeasti jalustimet. Sen jälkeen kannustin ratsun matkaan.

Kävelimme tallitietä alas metsään. Lunta oli paljon ja ori saikin tarpoa oikein olan takaa päästäkseen eteenpäin. Kävelimme pitkään, kunnes molemmille alkoi tulla pikku hiljaa vilu. Silloin kokosin ohjat ja lähdimme reippaasti ravailemaan korkeissa kinoksissa. Puuskuttava ratsu eteni puolen kilometrin verran oikein reippaasti, kunnes tahti alkoi pikku hiljaa hidastua. Kannustin sen eteenpäin ja rohkaisin äänelläni, enää ei ollut pitkä matka auratuille teille. Hikikarpalot kaulalla ori loikkasi lopulta leveälle kärrytielle. Taputin sitä ja hidastimme hetkeksi käyntiin. Karosille teki oikein hyvää tarpoa lumihangessa, jottei se sitten laukkasuoralla olisi aivan täynnä energiaa. Pian painoin taas kevyesti pohkeeni orin kylkiin ja lähdimme ravailemaan. Karosin hokit painuivat kovaan jäähän ja estivät meitä liukastumasta.

Karos oli taas saanut voimansa takaisin ja eteni nyt reippaalla vauhdilla. Pidättelin sitä tuon tuostakin ja yritin hampaiden välistä sihisemällä saada orin haltuuni. Karos kumminkin vain viskoi päätään ja kiisi eteenpäin kuin Meksikon pikajuna! Pudistelin päätäni ja kuin ihmeen kaupalla sain sen lopulta käyntiin. Lähdin ratsastamaan hevosta istunnallani välittämättä tuon taivaallista suorasta tiestä, joka olisi sopinut mitä mainioiten laukkaan. Karos pärski turhautuneena ja loikki allani, kuin mikäkin suuttunut pikku muksu. Istuin tiiviisti satulaan ja lähdin ratsastamaan käyntiä hitaammaksi. Pidättelin hevosta, käytin erityisesti istuntaani, niin että jännitin kroppani ja työnsin hartiat- lantio- napa- linjalla eteenpäin, kuin ”näkymätöntä seinää”. Ori puuskahti ja rauhoittui pikku hiljaa. Rentouduin ja siirryimme pikku hiljaa raviin. Mutta joka kerta kun Karosi lähti kiitämään, pidätin sitä ja siirryimme rauhalliseen käyntiin. En halunnut että tästä talvisesta maastolenkistä, tulisi mikään vetolenkki. Lopulta muutaman kilometrin sättäämisen ja tappelun tulokseni, Karos tyytyi kuuntelemaan ratsastajaansa ja menikin oikein kauniisti. Vaikka olimme missanneet ensimmäisen laukkasuoran, pidin huolta siitä ettemme missanneet toista suoraa.

Kun metsikön takaa ilmestyi suora eteemme, katsoin nopeasti ympärilleni ja kannustin Karosin matkaan. Ori pinkaisi kuin sähköiskun saaneena laukkaan. Mukauduin menoon, nousemalla kevyeeseen istuntaan, pitämällä tasaisen tuntuman, mutta antaen silti hieman vapautta juosta. Kuulin Karosin kavioiden voimakkaat tömähdykset jäisellä tiellä. Ori juoksi minkä jaloistaan pääsi, se kurottautui kaulallaan eteenpäin, kuin mikäkin laukkaratsu, eikä sillä ollut aikomustakaan hidastaa, vaikka laukkaa oli kestänyt jo melko pitkään. Tunsin hevosen lihakset jotka supistuivat askelten tahdissa, aina kun ori ponkaisi lisää vauhtia. Samassa kumminkin näin tien kaartuvan vasempaan kohti metsää, nousin ylös kevyestä istunnasta ja lähdin pidättämään hevosta. Karos yritti aluksi vain sivuttaa moiset pidätteet, mutta siihen en sentään suostunut. Jännitin ruumiini, työnsin ”seinää” ja istuin alas satulaan. Tunsin vauhdin hidastuvan ja pian hevonen laski raville. Aurinko paistoi puiden välistä ja sen osuessa orin hikiselle kaulalle, se kimmelsi kilpaa lumen kanssa. Taputin oria ja siirryimme käyntiin.

Kiersimme pienen poukaman kautta ja tulimme isolle peltojen aukealle. Tuuli oli voimakas, mutta se ei tuntunut haittaavan Karosia. Ori loikki jo allani kärsimättömänä ja puhkui intoa päästä juoksemaan. Pelkkä ajatus riitti päästämään hevosen liikkeelle. Painoin vielä pohkeeni orin kylkiin ja hevosen voimakkaat lihakset lähtivät kuljettamaan meitä tuulen nopeudella eteenpäin. Lunta oli paljon, mutta siitä huolimatta, kun Karos pääsi vauhtiin, sitä ei pidätellyt mikään. Laajat pellot ympärillämme oikein kutsuivat hevosta juoksemaan. Hento lumi pöllysi askelten voimasta ja sai meidät molemmat pian lumesta täysin valkoisiksi. En voinut muuta kuin nauraa ja nauttia. Kun olimme laukanneet koko pellon, ryhdyin taas pidättämään hevosta. Nyt Karos malttoi siirtyä raviin jo hieman pienemmillä avuilla. Kehuin oria ja katsoin kuinka sen ryntäät olivat valkoisen vaahdon peitossa.

Nousimme lumiselta pellolta takaisin auratuille teille. Hevonen oli yltä päältä hiessä ja nyt se jo puuskuttikin hieman väsyneenä. Onneksi olimme vain muutaman kilometrin päässä tallilta, ehtisimme lämpöiseen talliin, ennen kuin Karos paleltuisi. Lähdimme ravaamaan kohti tallia. Jäähdyttelin hevosen huolellisesti, ennen kuin saavuimme vilkkaalle tallipihalle. Hiestä märkä ratsu seisahtui tyytyväisenä oven eteen. Laskeuduin ratsailta, vein orin talliin ja ryhdyin riisumaan sen varusteita pois. Kun olin sukinut orin, levitin loimen sen selkään ja päästin sen juomaan. Puhdistin kaviot ja harjasin jalat huolellisesti. Sitten hain pyyhkeen ja kuivasin ne vielä. Taputin väsynyttä hevosta, joka jaksoi kumminkin vielä hauskuttaa hoitajaansa, muutamalla pienellä jekulla. Mikä olisikaan sen hauskempaa, kuin tökätä rakas hoitaja omaan heinäkasaan!

Samalla kun Karos mutusteli heiniään, minä laitoin sen jalkoihin linimenttiä ja käärin lämpöpintelit suojaksi. Pian 16-vuotias hevonen ansaitsi hyvin hoidetut jalat, no kukapa ei ansaitsisi? Poistuin karsinasta ja lähdin varustehuoneeseen. Nappasin varusteet seinustalta ja hain satulasaippuaa, sienen ja vettä. Sitten istahdin penkille patterin viereen ja ryhdyin jynssäämään. Jokainen pienikin lika sai kyytiä ja pian sain tyytyväisenä koota varusteet ja laittaa ne takaisin paikoilleen. Hymyillen poistuin varustehuoneesta mukanani Karosin paksu toppaloimi. Astelin orin karsinalle ja pujahdin sen seuraksi. Lämpimässä tallissa Karos oli jo kuivannut hyvin, joten vaihdoin talliloimen toppaloimeen ja lähdin viemään sitä ulos. Punainen loimi selässään ja punaiset pintelit jaloissaan hevonen kirmasi ympäri tarhaa. En voinut ymmärtää, mistä Karos tuon energia määränsä oikein sai! Minullekin nimittäin kelpaisi. Kun palasin ulkoa menin talliin ja ryhdyin siivoamaan Karosin boksia. Saatuani lannat pois, levitin uusia turpeita vanhojen joukkoon ja pesin ruoka-astian. Lakaistuani vielä käytävän, lähdin kotiin.

~ Wonder

Retki talvimetsässä

"Hoplaa!" ponnistin itseni kevyesti Aikun selkään. Säädin jalustimet sopiviksi ja kiristin satulavyön vielä selästä käsin - jouduin kiskomaan tavallista kovemmin Aikun vauvamasun takia - ja taputin sitten hoitohevoseni lämpimänruskeaa lapaa. Olin pyytänyt Annikan mukaani pienelle, leppoisalle maastolenkille Keenan kanssa. Aikkuhan kun ei viihtynyt yksinään tarhassa eikä sen paremmin muuallakaan. "Joko mennään?" Annika kysyi pidätellen Keenaa, joka tanssahteli paikoillaan kuolainta levottomasti pureskellen.

Ohjasimme vireät ratsumme kohti metsää. Emme jutelleet Annikan kanssa, sillä keskityimme kumpikin katselemaan upeita maisemia. Eikä puhumista tarvittukaan: oli mukava vain istua hiljaa ja kuunnella satuloiden vaimeaa nirinää ja humahduksia, jotka syntyivät Keenan ja Aikun kahlatessa kinosten läpi. Hengitykseni huurusi kirpeässä pakkasilmassa ja poskipäitä pisteli, mutta onneksi olin muutoin varautunut kylmään ja suorittanut oikean kerrospukeutumisen mestaritaidonnäytteen. Tosin tunsin itseni pehmeäksi topatuksi palloksi villapaitojeni, pitkien kalsarieni ja muiden talvivaatteittteni keskellä. No, eipä ainakaan tullut vilu.

Aurinko säihkyi hangella, ja näytti siltä kuin koko metsä olisi kimmeltänyt tuhansina pikkuruisina timantteina. Puiden oksat taipuivat lumen painosta alaspäin muodostaen yllemme kaarimaisen katoksen. Jostain kuului tiaisen laulua. Katselin haaveksien ympärilleni ja ihastelin metsän hiljaisuutta. Äkkiä kuului tumps ja läheisen kuusen latvasta putosi lunta polulle juuri minun ja Aikun taakse. Aikku loikkasi säikähtäneenä eteenpäin. Hätkähdin hereille päiväunelmistani niiden poksahtaessa rikki kuin saippuakuplat. Huomasin, että Aikun edellä kävelevä Keena hypähteli malttamattomana ympäriinsä.

"Kaunista, eikö?" Annikan ääni rikkoi taianomaisen tunnelman ja hiljaisuuden.
"Niin on, ihan mieletöntä. Otetaanko kohta ravia? Keena kun ei nähtävästi pysy enää kauaa housuissaan", hymyilin.
"Aikkukin näyttää siltä, että se varmaan tahtoisi jo ojennella jäseniään."

Aikku pärskähteli energisesti ja viuhtoi hännällään. Silitin tamman vahvaa kaulaa ja Annikan "ravia!"-käskyn kuullessani napautin pohkeeni sen tynnyrimäisiin kylkiin. Keena ja Aikku ampaisivat kumpikin liikkeelle, mutta hidastivat nopeasti tajutessaan kuinka raskasta upottavassa, paksussa hangessa kaahaaminen oli. Ravasimme muutaman minuutin ja hidastimme sitten käyntiin. Tätä jatkui noin puoli tuntia - ravia, käyntiä, ravia, käyntiä. Emme laukanneet ollenkaan, sillä Aikun tiineys oli jo sen verran pitkällä.

Ratsastimme takaisin tallille posket punaisina ja hymy naamalla. Hevoset eivät olleet enää niin virkeitä kuin lähtiessä saatuaan purkaa energiansa. Jalkauduimme tallin pihalla. Löysäsin vyötä aikun valtaisan vatsan ympäriltä ja nostin jalustimet ylös. Taluttelimme tammoja niiden jäähdyttelemiseksi ja suuntasimme sitten tallia kohti. Amar tuli vastaan ovella. Hän väläytti pirteän hymyn ja naureskeli hyväntahtoisesti lukemattomien vaatekerroksien takia pulleroiselle ulkonäölleni.

"Olitte näköjään maastoilemassa?"
"Oltiin. Kävelimme ja ravasimme hiukan tasaisella maalla, ettei Aikku rasittuisi liikaa", vastasin Amarin kysymykseen.
"Hepat olivat aika reippaita. Ei ainakaan tullut kylmä kun piti koko ajan pidättää," Annika sanoi ja vei sitten Keenan sisälle.
"Sepä hyvä!" Amar tokaisi, rapsutti Aikkua turvasta ja häipyi sitten omille teilleen.

Karsinassa riisuin Aikulta varusteet, pesin kuolaimet ja vein satulan ja suitset omille paikoilleen. Sen jälkeen puunasin suomimamman oikein perusteellisesti kunnes sen karva kiilsi. Aikku nautti harjauksesta täysin rinnoin, ja seisoi kuin tatti paikoillaan alahuuli lerpattaen ja silmät puoliummessa. Putsasin kaviot, selvitin harjan ja hännän ja lopuksi halasin Aikkua tiukasti. "Sä olet maailman paras hevonen," kuiskutin sen korvaan ja sain vastaukseksi hellän hörinän, joka sai lämpöisen onnentunteen leviämään sisälleni.

Loppupäivä kuluikin normaalein rutiinein: karsinoita siivottiin, kauraturpia vietiin ja haettiin tarhasta, liikutettiin ja ruokittiin. Me tallitytöt linnoittaudumme toimiston lämpöön ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Siistimme myös paikkoja ja autoimme Amaria kaikenlaisissa pikkuhommissa. Kellon lyödessä puoli seitsemää hain Aikun sisälle, taistelin ison, kahisevan toppaloimen sen yltä ja tarkistin sen naarmujen ja kolhujen varalta - kaikki oli kunnossa. Hellittelin Aikkua vielä hetken ennen kuin toivotin sille ja muullekin tallin väelle hyvät yöt ja lähdin sitten kotiin.

~ Katia

ht.net: Muita turhautuneita? (jaosten alaiset kisat..)

ht.nettiin postaamaani avautumista, pakko tännekin postata ettei sitten vuosien päästä vain vahingossakaan tule muisteltua tätä aikaa kategoriassa "kultaisia menneitä aikoja jolloin kaikki oli hyvin". Tai no, huonolla tuurilla voi tämä tästä kai pahemmaksikin muuttua, ehkä..

Veikkaan että toivottomuus on tuttu fiilis muillekin kuin minulle kun suunnittelee että ilmoittelisi hevosia vähän kisoihin - ja viimeistään toissapäivänä kalenteriin lisätyt kisat ovat jo jokaista luokkaa myöten täynnä kun niitä sopivia kisoja etsii. Näin siis ainakin ERJ:n ja KRJ:n, tietyissä luokissa myös ainakin VVJ:n osalta.

Eivätkö armaat kisajärjestäjät voisi tehdä asialle jotain ihan omasta aloitteestaan ennen kuin joku jaoksen ylläpitäjä, joka mielestäni viimeistään sitten olisi hatunnoston arvoinen, joutuu taas keksimään uusia sääntöjä tätä meininkiä rajoittamaan? Toki fiksujakin kisajärjestäjiä löytyy, mutta valitettavan vähän hirmuisen omaa napaa tuijottavien tai muuten vaan ihmeellisen typerillä rajoituksilla varustettujen kisojen järjestäjien massasta.

Valitettavasti en edes yleistä rajusti väittäessäni että suurimmassa osassa kilpailuja osallistujamääräksi on määritetty 30-50 os. / luokka, ja lähes poikkeuksetta käytetään sitä sääntöä että yksi ratsastaja saa täyttää 10% luokasta (olen muistaakseni lukenut että se on maksimi mitä yksi osallistuja saa täyttää, ei ainut ja ehdoton määrä. Ihan vinkkinä.). Sitten kun vielä useimmat järjestävät ainakin neljä kilpailua kerralla niin että jokaiseen niistä saa osallistua yhdellä viestillä (tai siis on selvästi jopa suositeltavaa tehdä niin eikä vaivata kisajärjestäjää sillä että osallistuu esimerkiksi eri hevosilla eri kisoihin jolloin järjestäjän työ hirmuisesti vaikeutuu kun ei voikaan vain copypastettaa jokaisen luokan osallistujia suoraan kaikkiin neljiin kisoihin), pääsee kisoihin osallistumaan varsin rajattu määrä henkilöitä (joku matikkapäätä ja viitsimystä omaava saa laskea montako ihmistä mahtuu kisoihin joissa on kuusi luokkaa, jokaisessa 30 ratsukon luokassa 10 eri ratsastajaa ja sama ratsastaja kolmella hevosella jokaisessa luokassa). Seuraus: luultavasti melkoinen kasa ärsyyntyneitä virtuaaliheppailijoita joita myös huvittaisi kisailla omilla hevosilla / saada kisauspalkkoja joskus maksetuksi mutta ei pysty kun ei satu kyttäämään jaosten kalentereja koko aikaa.

Kysymykset kuuluvat:
a) miksi jaksetaan järjestää neljät kisat minimaalisilla osallistujamäärillä ennemmin kuin vaikka edes kahdet kisat luokilla joihin oikeasti mahtuu porukkaa mukaan? Esim. 100 osallistujan luokat joihin yksi ratsastaja voisi tuoda maks. 5 hevosta parantaisi jo kummasti itse kunkin mahdollisuuksia mahtua mukaan.
b) miksi luokkia ei järjestetä helpoista tasoilta vaikeisiin kuten "vanhoina hyvinä aikoina" (se nyt ainakin oli silloin hyvä juttu!)? Aijuu, kun tallin omistajalla ei ole hevosia helppoihin luokkiin niin turhahan niitä sitten on järjestää.
c) joka on seurausta b):n "vastauksesta": miksi nykyään on niin kivaa järjestää kisoja ja luokkia ihan vaan että kisajärjestäjä itse saa kisoja ja sijoituksia omille hevosilleen - missä menee itsekkyyden / menestyksenhalun / jonkun-mitä-en-edes-tajua raja?

Myös kisakalenterien päivittäjät voisivat vaikka lisätä niitä kutsuja kalentereihin parit kerrallaan, jolloin yhdet ja samat henkilöt jotka sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eivät valtaisi ja täyttäisi heti kaikkia kisoja. Tiedän, sitten syntyisi jonoja ja se olisi rasittavaa ja plamplam, mutta jos on päivittelijäksi lupautunut niin eikö silloin löytyisi halua myös tehdä jotain muutakin hyvää virtuaalikansan eteen kuin vain sen että lisää niitä kisoja kalenteriin (kun se varsinkaan tällä hetkellä ei edes hyödytä kuin hyväonnisia).

Joo, villit on olemassa, mutta niiden avulla ei saavuteta hevosille KRJ- ja VVJ-laatisten hienoja palkintoja joita uomiini urautuneena harrastajana haluan hepoilleni yhä edelleen kahmia hermojen riekaloitumisenkin uhalla ;) Samasta syystä ei myöskään voi jättää kilpailemista kokonaan pois - sitä paitsi joskus se oli jopa hauskaa enkä niinä aikoina kisailuun tottuneena osaa olla kisaamatta!

Ja kyllä: järjestäisin niitä kisoja ihan itse vaikka kymmenet päivässä jos olisi aikaa (ja jos se olisi sallittua sääntöjen puitteissa) ja jos nyt ylipäätään tietäisin että olisin nettiyhteyden ulottuvilla viikon päästä ja siitä eteenpäin. Ja niissä kisoissa olisi muuten luokkia helpoimmalta tasolta vaikeimpaan, osallistujamäärät maks. 100 / luokka ja yksi ratsastaja saisi osallistua korkeintaan 3-4 ratsulla yhteen luokkaan, ja tietysti yksi hevonen saisi mennä vain kaksi luokkaa per kisa (se tosin taitaa ainakin jollain jaoksella olla jo sääntökin nykyään? nimim. olen vuodesta 2004 asti luullut että se on ollut pakollinen sääntö ja niin osallistunut muiden kisoihin kuin järjestänyt omiakin sen mukaan).

Asiallisia vastauksia ja asiallista keskustelua, kiitos! Niin että tällainen hömelökin ehkä sitten tajuaisi kenties vähän paremmin tätä nykyajan kisa(järjestys)kulttuuria :)