keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Valjakkomaasto feat. hoppuheppaherrat

"Yritä ny seisoa edes hetki paikallas, jooko?!" tiuskahdin hyörivälle ja pyörivälle Takulle joka ei taaskaan osannut ymmärtää että mitä pikemmin sille saataisiin valjaat niskaan ja kärryt perään, sitä nopeammin oltaisiin hiekkateillä irrottelemassa eikä tallin käytävällä nostattamassa hikeä niin kuskin kuin ajokinkin niskaan pelkällä häsläämisellä. Kateellisena tyydyin ehtiessäni vilkuilemaan Elinaa joka valjasti paikallaan töröttävän tatin perikuvaa, Halia, ja syvään huokaisten palasin oman häslääjäni valjastuksen pariin.

Lopulta perusteellisen kärsivällisyyteni koettelun päätteeksi olimme kuitenkin aurinkoisella, loppukesän lämpöisellä pihamaalla ja valmiina hyppäämään kärryihin. "Valmis?", kysäisin takanani ajokkinsa kanssa odottavalta Elinalta. Saatuani myöntävän vastauksen kirjaimellisesti loikkasin kärryihini ja saman tien sain laittaa käsijarrut päälle jotta Takku ei olisi suuressa ulkoilun riemussaan kirmannut pihaan johtavan kujan toiseen päähän kuin Viesker konsanaan.

Tuttuun tapaan sain toppuutella oriherraa aina asvalttitielle asti, jonka vierellä kulkevaa väylää jouduimme hetken aikaa kulkemaan satunnaisia pajupusikoita väistellen. Tien ylityksen jälkeen pääsimme onneksi kääntymään leveälle, tähän aikaan vuodesta rauhalliselle hiekkatielle jonka molemmin puolin kasvaa sekametsää. Vaikka ilma vielä olikin lämmin, saattoi siinä aistia syksyn tulon - kuten myös puiden satunnaisista kellertävistä lehdistä joista jotkut olivat jo tippuneetkin tienvarteen.

Käveltyämme jonkin matkaa pitkin loivasti laskevaa ja nousevaa tietä rinnatusten, päätimme että olisi ravin aika. Kumpikaan hevosista ei tosiaankaan pannut tätä pahakseen, vaan päästelimme kaikki melkoisella haipakalla tietä pitkin, perätysten ihan siltä varalta että jompi kumpi ajokeista (tai miksei ajajistakin..) olisi saanut mieleensä muuttaa mukavan maastoajelun kilpajuoksuksi. Ainakin perätysten kuljettaessa kumpikaan hevosista ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkiä kisa-aikeista, mistä olin hyvin tyytyväinen. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta kun Hali oli meillä kärryjen edessä muualla kuin kentällä, enkä vielä ollut ihan satavarma sen maastokäyttäytymisestä muutenkaan. Takun reipasvauhtisuus maastossa taas oli tullut hyvinkin tutuksi jo aikoja sitten...

Koko maastoretken ajan molemmat hevoset käyttäytyivät hienosti - hoppuillen toki, mutta se ei tällaisena kauniina päivänä ja hyvässä seurassa jaksanut häiritä! Kulkemaltamme hiekkatieltä käännyimme muutaman ohitetun kesämökin jälkeen vasemmalle metsikön suojiin vanhalle traktoritielle, jossa kyyti oli sen verran kuoppaista että katsoimme fiksuimmaksi siirtyä käyntiin. Käynnissä kiivettiin mäkiä ylös männikköisille harjuille ja laskeuduttiin samaisia rinteitä hevosten takapuolten takaa mahtavia maisemia vilkuillen.

Tie jatkui ja jatkui, kiemurteli puiden välissä ja yhtäkkiä pölähti takaisin hiekkatielle jota olimme aiemmin kulkeneet. Saatoimme siis nostaa taas ravin, tällä kertaa tosin vähän rauhallisemman. Rennonletkeässä ravissa jatkettiin nyt peltojen välissä järveä kohti laskeutuvaa tietä ja rannalle päästyämme siirryimme kulkemaan aivan rannan tuntumassa kulkevaa, toiselta puolelta lehtipuiden reunustamaa pikkutietä jolta on mahtavat maisemat järven yli kirkolle ja kylälle päin.

"Tää tie on aina niin hyvässä kunnossa ja sopivan pehmeä - huvittaisko laukata?" huikkasin perässäni tulevalle Elinalle. "Tietty, Halikin tuntuu siltä että vaikka nyt vähän kiirus onkin kun on niin kivaa, niin ei siitäkään huolimatta oo aikeita karkuun lähteä", kuului vastaus. Niinpä maiskautimme hevoset varsin lentävällä lähdöllä laukkaan, ja jouduttuani vähän jarruttamaan Takun menoa alkuun saatoin sitten nauttia kavioiden jytinästä pehmeällä hiekkatiellä ja ohjasten toisesta päästä lähtevästä kevyestä painosta sormillani.

Ihana hiekkatiemme päättyi kuitenkin lopulta Heijastuksen "kotirantaan" jolla piti hidastaa raviin ja hiljalleen käyntiin. Annoimme ajokeillemme löysät ohjat ja mahdollisuuden venytellä kevyesti hionneita kauloja kun jatkoimme menoamme rinta rinnan kohti kotia. "No, millanen Hali oikein oli maastossa ajettaessa", halusin tietysti tiedustella Elinalta. "Voi, ihana! Alkuun tuli vähän sellanen fiilis että pysyyköhän tää varmasti käsissä, mutta täähän kuuntelee paljon siivommin kun vaikka Takku, ja on kaikesta innostuksestaan huolimatta koko ajan kuulolla. Ja pienten pusikoitten kiertäminen on tän mielestä ihan turhaa puuhaa, läpi vaan ku mummon kukkapenkistä!"

En voinut olla nauramatta Elinan viimeisen sutjautuksen aiheuttamalle mielikuvalle, ja niin aurinkoinen maastoretki loppui ihanaan hyväntuulisuuteen niin kaksi- kuin nelijalkaistenkin osalta. Huippuja hevosia, upea ilma, hiljalleen syksyistyvä luonto ja hauska seura - voisiko mukavempaa päivää toivoakaan?

tiistai 6. syyskuuta 2011

Halin aktiiviset ensipäivät uudessa kodissa

Halin viime päivät ovat olleet hyvin jännittäviä! No, tietysti muutto uuteen talliin torstaina oli kaikkein jännintä (tai oikeastaan se olenkin kai vaan minä jonka mielestä se niin jännää oli, ori tuskin edes huomasi muutosta käyttäytymisestä päätellen), mutta sen jälkeen ori on joutunut sellaiseksi uuden omistajansa koekaniiniksi ettei tylsää ole päässyt olemaan.

Perjantai sentään oli rentoutumista, mutta lauantaina herra pääsi siis näyttämään meikäläiselle vähän ratsuntaitojaan kentän aitojen sisäpuolella laahustellen. Sunnuntaina uskaltauduin lykkäämään herralle jo kärryt perään kentällä, koska se oli osoittanut pelkkää rentoutta koko tallillaoloaikansa eikä ratsastaessa ainakaan turhia hötkyillyt, köh.

Herra ei kuitenkaan kasvattajansa luona ollut niin tottunut kärryihin että olisin sen heti valjastanut kärryjen eteen: aamupäivällä kokeiltiin vähän miten tutulta valjaat tuntuu niskassa ja miten ohjasajo sujuu, mutta kun kaikki vaikutti olevan orille kuitenkin tuttua eikä mitenkään mieltä järkyttävää, valjastettiin se iltapäivällä kärryjen eteen. Ensin tallityttö Annika talutteli Halia samalla kun minä istuin kärryillä ja varmistin että ori todella muistaa mitä mitkäkin avun meinaa eikä kauhistellut kärryjäkään perässään. Koska kaikki sujui vähän turhankin rauhallisesti niin jatkoimme herran kanssa ajelua ihan kahdestaan, ja sain todeta Halin olevan kärryjen edessä ihan samanlainen kuin ratsaillakin: kylmän rauhallinen, apuihin täsmällisesti vastaava ja tunnollisesti töitä tekevä. Kaikki askellajit kävimme tietysti läpi molempiin suuntiin ja vaikka millaisia pyörähdyksiä suoritettiin, ja samalla päätin että seuraavan päivän koitos olisikin maastoretki kun kenttätyöskentely sujui niin leppoisasti!

Maanantai oli siis jo jonkin aikaa odotetun maastoretken tapahtumapäivä. Lähdimme matkaan Epun ja Ulrikan kanssa, ja pakko todeta että maastoretki oli jopa melkeinpä vauhdikas Halinkin osalta. Molemmilla hevosilla riitti virtaa ja vaikka jotain tällaista olin aavistellutkin, yllätti Halin vauhdikkuus ja askellajien ilmavuus meikäläisen kuitenkin. Pidättämisen kanssa ei kuitenkaan ilmennyt ongelmia, kiltti eestiläinen hidasti ja kääntyi juuri kun käskettiinkin, ollen siis varsin mukava maastokaveri ilman turhaa häsläystä mutta kuitenkin reippaudella varustettuna. Vielä kun keksisi miten sitä reippautta saisi kentällekin mukaan..

maanantai 5. syyskuuta 2011

Loistava(kuntoinen) kouluratsu feat. paisunut, ryhditön ratsastaja

Hikinoro rasittavasti selkää pitkin valuen, kypärä takuuvarmasti otsaan liimautuneena kuuntelin kavioiden tasaista töminää maneesin pohjaan ja yritin keskittyä parhaani mukaan ympyrän pienentämiseen. Satulan toisella puolella työtä tekevälle Takulle ei ollut temppu eikä mikään jatkaa laukkaharjoituksia loputtomia aikoja, mutta itse aloin olla totaalisen uuvuksissa vastalaukoista, temponmuunnoksista, laukanvaihdoista, muuttuvan kokoisista ympyröistä...

Yksikseni en varmasti olisi tällaiseen hullutukseen ryhtynyt, mutta tyylikkäästi katsomon puolelta kahvimuki kädessä ohjeita huuteleva tuttavani, yksityisvalmennusta meille pitämään tullut Tytti Virtanen, koki välttämätöntä pakkoa hioa laukkatyöskentelyämme täydellisyyteen asti. Kaikkien kalloon ei tuntunut mahtuvan tieto siitä että vastahan tässä kesälomalta palattiin!

"Okei, ja sitten jättimäiselle keskiympyrälle, myötälaukka, kunnon asetus ja taivutus ja joka toinen ympyrä mahdollisimman hitaassa, joka toinen mahdollisimman reippaassa tempossa", kuului karjuntaa katsomon suunnalta juuri kun ehdin tuskastella jalkalihasteni voimattomuutta. Tiesin kuitenkin ettei vastaväitteille olisi sijaa, joten yritin pysytellä yhtä kuuliaisena kuin ratsuni, joka onnekseni hidasti tempoa pienestä pidätteestä ja painonsiirrosta, ja lisäsikin tempoa erittäin sujuvasti pääasiassa painoavun avulla.

Ikuisuudelta tuntuneen ympyrällä pyörimisen, tietystikin kahteen suuntaan suoritetun sellaisen, jälkeen kuulin vihdoin armahtavan tokaisun: "Okei, nyt riittää toi laukkaaminen jo. Kevyessä ravissa rennot loppuverkat, anna hiljalleen ohjaa ja pidä huoli että Takku määrää vauhdin mahdollisimman rentona". Vaikka lihakseni olisivat mieluusti loikanneet suorilta käsin alas satulasta ja pötkähtäneet rentoutumaan kenties koko loppuelämäkseen, olin kuitenkin tyytyväinen ettei minun tarvinnut kuin hiuksenhienoilla avuilla osoittaa orille minne mennä ja pomppia satulassa niin että se näytti keventämiseltä.

Samalla jouduin kuitenkin keskittymään myös kommenttien kuuntelemiseen, mikä ei "yllättäen" ollut sitä mieluisinta puuhaa. "Ori on huippukunnossa kesän löhöilystä huolimatta, mutta sulla on kyllä paljon tekemistä ennen kuin sun kannattaa kisaradoilla istuntaasi näyttää! Lisää ryhtiä likkaan ja pidä ne kädet paikallaan, ihme että Takku ei jo hermostunut sun tempoiluusi ja voimattomiin apuihisi. Sen verran voin myöntää että myötäsit kyllä hyvin ratsusi liikkeitä ja avut oli huomaamattomat, mutta tuosta viimeisemmästä voinee kiittää ennemminkin herkkää ja kuuliaista ratsua ja ensimmäisestä ratsusi upeita liikkeitä. Yhteistyö teillä on tosi hyvällä pohjalla, mutta kyllä sun pitää itsesi ja istuntasi kanssa ahertaa ihan urakalla kesän jäljiltä, ja voisi olla ihan hyväksi jos noi grillatuilla maisseilla hankitut vatsamakkarat lähtisivät livohkaan myös ennen tiukan kisatakin päälle pukemista.."

Okei, myönnetään: tuli niitä maissintähkiä ehkä pari liikaa syötyä ja joo joo, ehkä se ryhdikkyyskin pääsi johonkin katoamaan, mutta hei - ainakin ratsukon komeampi osapuoli on hyvässä kunnossa! Hiukan valmentajan tyyliin kuuluvista suorasukaisista kommenteista herneitä nenään vetäisseenä päätin kuitenkin näyttää heti seuraavassa valmennuksessa että ei mua tarvitsisi ihan lyttyyn haukkua, murr..

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Myrtsipäivästä vähän parempaan

Vihdoin auringonpaistetta! Kun jo päiviä oli taivaalta vihmonut vettä ja ratsastuskenttä alkoi muistuttaa salaojituksestaan huolimatta ennemminkin uima-allasta, olivat aamulla tallin ikkunoista sisään kajastavat auringonsäteet iloinen yllätys.

Aamuruokinnan jälkeen tallustelin Nutellan karsinalle ja kohtasin ilmestyksen joka ei yhtään vastannut senhetkistä auringosta iloitsevaa mielentilaani: Nuttu jörmötti karsinansa nurkassa korvat luimu-lurpallaan ja mulkoili meikäläistä kuin olisin aiheuttanut orille suurtakin vääryyttä.

"Jaahas, taas näitä sun niin loistavia päiviäsi", tokaisin orille sarkastisesti. Autettuani muita tyttöjä hevosten ulosviennissä saapastelin Nutun karsinalle harjakori kourassani ja orin torjuvasta ilmeestä huolimatta hivuttauduin leppoisasti rupatellen sen vierelle ja aloin hyräillen pyöritellä sen karvaa kumisualla. Seuraavaksi oli vuorossa pölyharja ja juuriharjalla orin kylkiä sukiessani herra vaikutti jopa suhteellisen rentoutuneelta eikä sitä lainkaan haitannut että touhusin sen ympärillä. Kavioita nostaessani herra kuitenkin vähän vänkyili vastaan ja kiukutteli, mutta kärsivällisyydellä, hellällä höpinällä ja hivenellä voimaa käsivarsissa sain kaviotkin ylös ja putsattua.

Harjauksen jälkeen sujautin Nutun päähän sen ihanan pehmeän nahkariimun ja lähdin taluttamaan oria tallikäytävää pitkin. Erityisen innoissaan se ei ollut, ja ulko-ovelle ehtiessämme se olevinaan kauhistuikin erikoista valoilmiötä jota myös auringonvaloksi kutsutaan. Jo etukäteen Nutun odotettavissa olevaan hölmöilyyn kyllästyneenä huikkasin Ulrikaa tulemaan kaveriksi Pakkastakun kanssa ratsastaen, ja sillä aikaa kun Ulrika metsästi Takkua tarhasta ja puki sille varusteita me harjoittelimme Nutun kanssa peruutuksia ja taluttajan väistämistä pihamaalla. Hyvin harjoitusten ei voi väittää menneen, mutta niskojen nakkelua pahempaa dramatiikkaa Nuttu ei sentään jaksanut järjestää.

Kun Ulrika ja Takku olivat valmiita, lähdimme kulkemaan Heijastuksen pihalta päätielle johtavaa kujaa käynnissä rinnakkain. Takku yritti tietysti spurttailla ja Ulrikalla oli täysi työ sen käynnissä pitelemisessä, ja Nuttu keksi säpsyilyn aihetta niin Takun intoilusta kuin vesilätäköistä loistavista auringonsäteistäkin, vaikka kulkikin muuten kuin etana tervassa.

Ylitettyämme päätien sukelsimme kapealle polulle ihanaan sekametsään. Päätimme että Ulrika ottaisi reippaan spurtin Takun kanssa niin että vanhempi herra saisi vähän purkaa energioitaan, ja minä ja Nuttu jatkoimme hidasta, säpsyilyn täydentämää taivallustamme. Takun kadotessa näköpiiristä alkoi nuoremmalla orilla toki kova häsellys, mutta pakotin herran muihin ajatuksiin peruutusharjoituksilla. Eteenpäin lähdettiin kunnolla vasta kun peruutukset sujuivat minua miellyttävällä tavalla, ja vihdoin Nutun kintuista löytyikin vähän vauhtia kun oli kiire kaverin luo.

Ulrika ja ainakin vähän rauhoittunut Takku odottivat meitä pienen mäen laella, ja hetken polkua pitkin jatkettuamme käännyimme leveämmälle metsätielle jossa pystyimme kulkemaan rinnakkain ja rupattelemaan mukavia - orien tallustellessa nyt varsin mukavaa kävelytahtia ilman suurempia ongelmia.

Matkamme jatkui metsän siimeksessä, välillä pieniä mäkiä ylös ja alas kapuillen, ilman joenylityksiä tai mitään muutakaan erikoisempaa. Palatessamme takaisin tallille Ulrika jatkoi vielä Takun energioiden purkua maneesissa koulutreenin merkeissä, minä taas harjoittelin Nutun kanssa vielä vähän taluttajan väistämistä ja nyt se sujuikin jo paremmin. Ori oli selvästi paremmalla tuulella kuin aamulla, ja viedessäni sen tarhaan perusteellisen harjauksen päätteeksi se vaikutti jopa melkein iloiselta!

lauantai 3. syyskuuta 2011

Uusin asukkaamme: Hali

Heijastuksen mutaiselle tallipihalle pompahteli toissapäivänä pyöreä, kauniinvärinen karvakasa nimeltään Kõrge Haalir. Oriherra on eestinhevonen ja Kõrge Hobusedin kasvatti, lempinimi Hali kuvaa loistavasti herran halimiseen houkuttelevaa ulkonäköä.

Halin kotiutumisvauhti oli ilmiömäinen: alkuhörinöiden ja pihalla suoritetun hyörimisen jälkeen se lompsutteli talliin nätisti meikäläisen perässä riimunnarun päässä, popsi tervetuliaisporkkanat poskeensa kovaan ääneen rouskuttaen ja keskeytti heinien mutustamisen illalla vain tervehtiäkseen sisään kopsutelleita tallikavereitaan. Se ystävystyikin naapurikarsinassa asuvan Rajattoman Pakkastakun kanssa niin hyvin että aamulla ne päästettiin samaan tarhaan yhdessä Pakkastakun entisen tarhakaverin, Lakean Nutellan, kanssa, ja päivä sujuikin orimaisen leikkikahakoinnin, tammojen perään hirnumisen ja ruohon jäystämisen parissa.

Ensimmäisen kokonaisen päivänsä Heijastuksessa Hali sai vietellä rennosti ilman liikuntaa, nauttien illalla pitkästä harjaustuokiosta jonka perusteella totesin Halin olevan hyvin jalat maassa pitävä kaveri - myös silloin kun kaviot olisi pitänyt nostaa puhdistusta varten.. Alahuuli lörpsyen se seisoskeli ja nautiskeli pitkistä harjanvedoista vaalealla karvallaan, tökkien silloin tällöin meikäläistä leikkisästi porkkanan toivossa. Eikä orin sulosilmiin katsellessa kyllä voinut olla sujauttamatta muutamaa herkkupalaa sen silkkihuulien lomitse...

Tänään oli ensimmäinen kerta kun kapusin orin selkään sitten koeratsastuksen. Alkukäynnit herra lömpsytteli tasaisen tympeään ja tervaiseen tahtiin, kyljet kankeana ja suhtautuen asettumiseenkin hyvin epäluuloisesti. Kun sitten tuskastuin käynnin hiiitauuuteeen ja kannustin oripojan raviin, alkoi askel pikkuhiljaa nousta vähän reippaammin, moottori löytyä takapäästä ja kyljetkin hiljalleen vetristyä. Laukkaympyröihin mennessä ravi oli jo melkeinpä sillä tasolla johon olen useimpien muiden hevosteni kanssa tottunut, ja laukasta pystyin nauttimaan jo hyvin ilman tunnetta että piti koko ajan patistaa oria eteenpäin.

Suurta innokkuutta Hali ei missään vaiheessa kentällä varsinaisesti osoittanut, mutta suoritti kaiken pyytämäni tasaisen varmasti hötkyilemättä tai yrittämättä mitään temppuja - luultavasti ori on liian laiska ja tunnollinen moiseen! Kentällä pyörimisen jälkeen kävelimme loppukäynnit järvelle johtavalla tiellä, ja siellä huomasin sentään eron niin ratsuni askelluksessa kuin olemuksessakin. Jo lyhyelläkin matkalla huomasi että Hali selvästi piristyi kentän aitojen ulkopuolella, ja aloin todella odottaa ensimmäistä yhteistä maastoretkeämme!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Lomaltapaluu

Sade vihmoi kellertäväruohoisia tarhoja virkistävästi kuuman kesän jäljiltä, lämpötila pysytteli alle kahdenkymmenen asteen ja tuuli ripotteli puista hajanaisia lehtiä: syksy alkoi vihdoin tehdä tuloaan.

Komeaa Pakkastakkua tämä ei tuntunut lainkaan haittaavan. Se oli viettänyt hyvin rennon kesän laitumella kirmaillen ja kavereiden kanssa nahistellen, ja nyt sillä tuntui riittävän energiaa niin työntekoon kuin yleiseen häsläämiseenkin vaikka muille jakaa. Tänään se pääsi tekemään tuttavuutta uuden tarhakaverinsa, Kõrge Haalirin, kanssa paremminkin kuin karsinoiden kaltereiden läpi, eikä se selvästikään pannut pahakseen uuden tarhakaverin saamista Lakean Nutellan lisäksi.

Aamupäivällä suoritetut leikkikamppailut orikavereiden kanssa eivät kuitenkaan riittäneet tyydyttämään Takun liikunnantarvetta, eivät lähellekään! Varustaessani sitä ratsastukseen pitkästä aikaa sain tehdä töitä pitääkseni varpaani poissa orin kavioiden alta ja saadakseni satulan oikeaan kohtaan jatkuvasti paikkaa vaihtavaan selkään, joka ei muuten ollut paljoa leventynyt kesän aikana.

Matka maneesille, kentän näyttäessä sen verran liejuiselta ettei sillä liukastelu tai sinne sukeltaminen paljoa houkutellut, oli yhtä tahtojen taistelua, samaten kuin satulaan kapuamiseni. Alkuun Takku vähän leikillään kummasteli maneesin tuulessa ulisevia nurkkia ja omaa kuvajaistaan seinien peileistä, mutta varsin tehokkaan, reippaassa ravissa suoritetun alkuverryttelyn jälkeen alkoi ori vähentää hupsutteluaan ja keskittyä vakavasti työntekoon.

Purettuaan pitkällä laukkatreenipätkällä loputkin ylimääräisistä energioistaan Takku alkoi taas muistuttaa sitä herkkää, kuuliaista, sopivan eteenpäinpyrkivää ratsua kuin mikä se oli kesälaitumille lähtiessäänkin. Takajalat työskentelivät kunnolla rungon alla, muoto oli hyvin rento, askellus tasaista ja kyljet ja niska joustavat. Treeni, joka koostui kylläkin vain perustavanlaatuisista temponvaihteluista ja taivuttavista liikkeistä, sujui niin hyvin etten malttanut lopettaa ennen kuin olimme pörränneet maneesia ympäri lähemmäs pari tuntia.

Loppukäyntien jälkeen oli mukava taluttaa täysin hikoamaton ori talliin läpi märän pihamaan, riisua sen varusteet, heittää talliloimi niskaan lämpimien lihasten suojaksi yllättävän viileältä tuntuvaa talli-ilmaa vastaan ja laahustaa itse kuumaan suihkuun lihakset kipeinä. Selvästikään Takulla ei ollut ongelmia kuntonsa säilyttämisen kanssa kesälomalla, toisin kuin eräällä...

Perla-neidon kesäloma

Oman kasvattini Perlan kesä sujui oikein mukavasti. Toki kärpäset ja paarmat saivat tamman ajoittain kiukuttelemaan, mutta muuten se näytti nauttivan rennosta elostaan laitumella yhdessä Salmenkylän Ainottaren ja Cornflower's Smigrenden kanssa täysin siemauksin.

Mutta ei nuorta tammaa tietenkään koko kesäksi raaskinut laitumelle jättää, vaan välillä piti vähän opetellakin jotain. Iltaisin rapsuteltiin, tamman suureksi iloksi, pahimmat kurat irti niin karvoista kuin kavioistakin, ja joskus Perla ei olisi millään halunnut hoivaajan lähteä luotaan pois, vaan koko yöksi olisi pitänyt jäädä rapsuttelemaan. Onneksi pieni vihaisella äänensävyllä sävytetty uhkaus sai nuoren neidon painelemaan toisten tammojen seuraan.

Viikottain Perla pääsi myös kävelylle, joko ihan vain riimun tai jopa suitsien kanssa. Ensialkuun suitsissa ei pidetty kuolaimia ollenkaan, mutta kun tammaa ei tuntunut remmien lisääntynyt määrä päässä haittaavan niin suuhun lykättiin paksut nivelkuolaimet, jotka hetken tuumailun jälkeen eivät tuntuneet lainkaan pahalta. Kävelylenkkejä suoritettiin niin kentällä, maneesissa kuin maastossakin, ja tammasta huomasi että kehän kiertäminen oli varsin kyllästyttävää puuhaa, kun taas maastossa ei tarvinnut yrittää keksiä mitään metkuja ja ylimääräistä tekemistä kun ympäristön tarkkailu oli jo tarpeeksi jännää.

Myös irtohypytystä tamman kanssa kokeiltiin aina silloin tällöin, eikä sille menolle voinut olla hymyilemättä oikein leveästi. Hypyt lähtivät vähän mistä sattui ja aina eivät jalat ihan pysyneet kropan alla vaan vinksottivat sinne tänne, laskeutumiset olivat useimmiten ikävännäköisiä tömähdyksiä ja puomit sinkoilivat säännöllisin väliajoin, mutta ainakin tammalla oli hauskaa ja vauhtia riitti!

Kesän aikana Perla oppi siis jotain uutta ja alkoi tuoda luonnettaan entistäkin paremmin esille, nyt syksyllä olisi tarkoitus jatkaa kengityksen ja ohjasajo-opettelun merkeissä!