lauantai 3. syyskuuta 2011

Uusin asukkaamme: Hali

Heijastuksen mutaiselle tallipihalle pompahteli toissapäivänä pyöreä, kauniinvärinen karvakasa nimeltään Kõrge Haalir. Oriherra on eestinhevonen ja Kõrge Hobusedin kasvatti, lempinimi Hali kuvaa loistavasti herran halimiseen houkuttelevaa ulkonäköä.

Halin kotiutumisvauhti oli ilmiömäinen: alkuhörinöiden ja pihalla suoritetun hyörimisen jälkeen se lompsutteli talliin nätisti meikäläisen perässä riimunnarun päässä, popsi tervetuliaisporkkanat poskeensa kovaan ääneen rouskuttaen ja keskeytti heinien mutustamisen illalla vain tervehtiäkseen sisään kopsutelleita tallikavereitaan. Se ystävystyikin naapurikarsinassa asuvan Rajattoman Pakkastakun kanssa niin hyvin että aamulla ne päästettiin samaan tarhaan yhdessä Pakkastakun entisen tarhakaverin, Lakean Nutellan, kanssa, ja päivä sujuikin orimaisen leikkikahakoinnin, tammojen perään hirnumisen ja ruohon jäystämisen parissa.

Ensimmäisen kokonaisen päivänsä Heijastuksessa Hali sai vietellä rennosti ilman liikuntaa, nauttien illalla pitkästä harjaustuokiosta jonka perusteella totesin Halin olevan hyvin jalat maassa pitävä kaveri - myös silloin kun kaviot olisi pitänyt nostaa puhdistusta varten.. Alahuuli lörpsyen se seisoskeli ja nautiskeli pitkistä harjanvedoista vaalealla karvallaan, tökkien silloin tällöin meikäläistä leikkisästi porkkanan toivossa. Eikä orin sulosilmiin katsellessa kyllä voinut olla sujauttamatta muutamaa herkkupalaa sen silkkihuulien lomitse...

Tänään oli ensimmäinen kerta kun kapusin orin selkään sitten koeratsastuksen. Alkukäynnit herra lömpsytteli tasaisen tympeään ja tervaiseen tahtiin, kyljet kankeana ja suhtautuen asettumiseenkin hyvin epäluuloisesti. Kun sitten tuskastuin käynnin hiiitauuuteeen ja kannustin oripojan raviin, alkoi askel pikkuhiljaa nousta vähän reippaammin, moottori löytyä takapäästä ja kyljetkin hiljalleen vetristyä. Laukkaympyröihin mennessä ravi oli jo melkeinpä sillä tasolla johon olen useimpien muiden hevosteni kanssa tottunut, ja laukasta pystyin nauttimaan jo hyvin ilman tunnetta että piti koko ajan patistaa oria eteenpäin.

Suurta innokkuutta Hali ei missään vaiheessa kentällä varsinaisesti osoittanut, mutta suoritti kaiken pyytämäni tasaisen varmasti hötkyilemättä tai yrittämättä mitään temppuja - luultavasti ori on liian laiska ja tunnollinen moiseen! Kentällä pyörimisen jälkeen kävelimme loppukäynnit järvelle johtavalla tiellä, ja siellä huomasin sentään eron niin ratsuni askelluksessa kuin olemuksessakin. Jo lyhyelläkin matkalla huomasi että Hali selvästi piristyi kentän aitojen ulkopuolella, ja aloin todella odottaa ensimmäistä yhteistä maastoretkeämme!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti