Halloweenmaasto Mêl Serenissä

Jep, joku älykkö lähti yömaastoilemaan halloweenina, ei hyvää päivää.. Tai siis yötä.

Halloween. Mikä olisikaan parempi aika kauhuelokuville ja yömaastolle? No niinpä - siispä huristelin lokakuun viimeisenä iltana Mêl Sereniin Haalir kuljetuskopissa heiniä mussutellen! Melkein myöhästyin karmivan leffan aloituksesta, mutta sain kuin sainkin vähän kummastuneena ympärilleen kuikuilevan Haalirin varakarsinaansa heinäkasoineen ja parkkeerasin itseni mukavasti tilan päärakennuksen olohuoneen upottavaan nojatuoliin karkkikasa kourassani juuri parahiksi leffan alkaessa.

Elokuvan jälkeen hipsuttelin ihanasti majakan lailla pimeän pihan toisella puolen loistavaan talliin säikähtäen jokaista pientä risahdustakin matkan varrella. Muiden tyttöjen kiljaisut ja erään herrasmiehen, hahah, illan elämöittämisyritykset eivät lainkaan lisänneet turvallisuuden tuntua..

Hermostuneesti ympärillä lenteleville kauhukertomuksille ja muiden säikähtelemisille hihitellen ja kauhusta kankeana varustin Halin valmiiksi, tallipihalla kampesin itseni satulaan ja lyöttäydyimme jonon jatkoksi. Johtoratsukon kadotessa jonnekin kauas valokeilan ulottumattomiin mietin että mikäköhän fiksu päähänpisto sai meikäläisen lähtemään tällaiseen seikkailuun mukaan.. Kaikeksi onneksi olin sentään valinnut ratsuksi Halin! Se kun ei yleensä pahemmin maastossa sätkyile ja törttöile..

Mutta huomasinpa reissun aikana että jos en itsekään ollut ihan rauhallisimmasta päästä näin öiseen aikaan tuntemattomilla poluilla ratsukkoletkassa seikkaillessani, niin kyllä Halillakin taisivat ihan pikkuisen pöksyt välillä tutista - ripaskaakin se tuli tanssineeksi pariin otteeseen muiden ratsujen seurana. Tilannehan ei toki olisi ollut tarpeeksi paha pelkässä pilkkopimeässä metsässä josta kuului milloin minkäkinlaista ääntä, vaan joukkoa johtava Jesse päätti vielä vähän lisätä pökköä pesään kauhujutuillaan ja muistutuksillaan kauhuelokuvan vihreähiuksisesta kammotuksesta. Toivon että korvani toipuvat pian muiden päästelemien kiljahdusten aiheuttamista vaurioista - itsehän en myönnä päästäneeni pihahdustakaan!

Helpotus ja huojennus oli siis melkoinen kun tallin valot alkoivat vihdoin häämöttää kaukaisuudessa, ja huokaisin helpotuksesta kun tajusin ettei retkeen sisältynyt yhtään ravi-, puhumattakaan laukkapätkää. Käynnissäkin oli ihan tarpeeksi tekemistä kun niin ratsu kuin ratsastajakin säpsähteli välillä sellaisella voimalla että on pieni ihme ettei allekirjoittanut lentänyt satulasta. Ratsulle kuitenkin pointsit kotiin, pakko myöntää että itse säpsyilin kyllä enemmän kuin pikkuinen oriherraseni joka rauhoittui täysin hyvin pian talliin ja karsinaan päästyään.

Itse en voi sanoa voineeni rauhoittua koko Mêl Serenin aitassa vietettynä yönä, aamulla auton rattiin istui siis hyvin hermoheikko, mustine silmänalusineen ja illan kauhusta kenties lopullisesti kalvenneena zombieta läheisesti muistuttava olento kun taas kuljetuskoppiin asteli tyyneyden perikuva hirnuen heipat uusille heppakavereilleen. Selvittiin sentään kotiin törmäämättä kammotuksiin ja ajautumatta ojaan, jes! Ensi vuonna harkitsen ehkä kahdesti ennen vastaavanlaiseen toimintaan osallistumista..

Uusia tuulia virtuaaliheppailuuni?

Tajusin tässä eräänä päivänä että tarvitsisin virtuaaliharrastukseeni jotain uutta, siis ainakin itselleni uutta.

Olen harrastanut v-heppoja vuodesta -99, ensimmäiset viisi vuotta (!) vain hoitaen muiden hevosia + kilpaillen niillä pienesti yms. Se oli ihanan rentoa ja kaikin puolin kivaa, mutta kun menin hommaamaan ensimmäiset omat hevoseni niin sen jälkeen ei ole muiden hevosten hoitaminen kiinnostanut. Lisäksi olen liian kunnianhimoinen että "tuhlaisin aikaani" muiden hevosiin kun voisin käyttää sen ajan omiin hevosiini. Hoitajaksi en siis mitä luultavimmin palaa.

Vuosia keräilin hevosilleni laatispalkintoja palkintojen perään, vielä tänäkin vuonna jossain vaiheessa olin sitä mieltä että mun hevosille ei riitä kakkospalkinnot, kaikkien pitää olla ykkösiä kaikissa laatiksissa mihin osallistuvat. Mutta vaikka olisi tietty edelleen kiva omistaa vaan 1-palkittuja polleja, ei mua huvita panostaa hevosiin sen vertaa! Enää en jaksa kyttäillä kisakalentereja, tai ennen kaikkea en jaksa listata kisoja sähköpostista muistioon ja hevosten sivuille.. Kisaaminen tuntuu pakkopullalta, vaikka kukaan ei pakotakaan sitä tekemään (ainakaan kaikkien hevosteni kanssa).

Hevosten hirmukasvattaminen tuntuu myös turhan työläältä, lähinnä koska perfektionistina inhoan sitä jos kasvattilistaltani löytyy polle jolla ei ole omistajaa tai sivuja tai joka on ollut toimettomana kuukausia. En mielestäni ole mitenkään tiukka kasvattaja (joskus voi mennä vuosikin että alan kysellä että mitä kasvatilleni kuuluu siitä kun olen ekan kerran huomannut ettei sivuilla tapahdu mitään), mutta tietysti myös harmittaa jos joku kivasukuinen kasvatti menee hukkaan.

Kasvatteja en tykkää pitää itselläni jos en ole niitä itselläni pidettäväksi suunnitellut, koska "liian iso" hevosmäärä tuntuu työläältä. Juurikin sen takia että sisimmässäni haluaisin että kaikki hepat olisivat niitä ykköspalkittuja jollaisiksi en kuitenkaan nykyään niitä jaksa tehdä.

Kisojen järjestysinto on ihan minimissään tällä hetkellä. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä osallistujien lisääminen sivuille on turhan vaivalloista? Tuohon voisi auttaa se että pitäisin pienempiä / vähemmän luokkia, mutta vihaan kisoja joissa on suppea luokkatarjonta ja otetaan vain vähän osallistujia, enkä halua "tukea" vihaamaani toimintaa.

Ja tarinatoiminnasta sen verran että kyllähän sitä on vuodesta 2007 (?) lähtien järjestetty, mutta erittäin epäsäännöllisesti. Kuitenkin tarinatapahtumien aiheiden keksimiseen tarvinnee jonkinlaisen inspiksen, ja lisäksi pitäisi jaksaa sitten lukea ne osallistujien tarinat vaikka inspistä ei sitten enää olisikaan. Ja onhan tarinatapahtumat muutenkin työläämpiä kuin arvontajutut. Tarinoitakin kirjoittelen kun siltä tuntuu, enkä todellakaan haluakaan tehdä siitä mitään "pakkoa".

Jos pystyisin vain heittämään nuo laatispalkintohaihattelut ja pakkomielteet kasvattien suhteen hiiteen niin suurtalli olisi ihana. Toisaalta, olen nykyään ääärettömän laiska etsimään kuvia + kysymään kuvalupia + maksamaan kellekään mitään palkkoja kuvista. Lisäksi piirrostaitoni ovat noin 12-vuotiaan tasolla (ihan _oikeasti_ piirtämäni hevoset ovat edelleen ihan samannäköisiä kuin kutosluokan aikaisessa "välituntivihkossani"), joten en luultavasti kehtaisi laittaa mitään rustauksiani heppojen sivuille.

Kisakeskus voisi myös olla kiva jos tosiaan en olisi näin laiska. Haluaisiko joku kehitellä mulle sivuille systeemin joka lisäisi automaattisesti osallistujat oikeisiin luokkiin ja hylkäisi väärässä muodossa osallistuneet? ^___^ Tietty virtuaalikylä vois kans olla hauska, mut veikkaan että yrittäisin saada siihen enemmän yhteisöllisyyttä kuin olisi edes mahdollista ja vääntäisin sen siinä samalla niin monimutkaisesti ettei ketään edes kiinnostaisi...

Mitä jää jäljelle? Vinkkejä laiskalle harrastajalle otetaan nyt vastaan :D

Länkkärityyliin

Osallistuttiin Haalirin kanssa Salisburyn westernkisoihin ja tarinasta voi varmaan päätellä miten harjoituksen sujuivat (kisaosallistumistarinan aiheena "peili"):

Peili, tuo nerokas harjoitusväline, kannustaja ja valmentaja! Se väläyttää sinulle iloisen hymyn onnistuneen suorituksen jälkeen, eli kun möhömahainen ratsusi ei ole hipaissutkaan tolppia joita olet pujotellut, toisaalta tuijottaa kriittisesti kun kaikki ei mennytkään ihan putkeen ja ratsu ei kääntynytkään siinä missä piti. Se kannustaa ilme tuimana kun laukkaat edestakaisin tolpparivistöä ja sen viertä.

Toisaalta se ei puhu turhia, ei neuvo asioissa joita et itse tajua, se huutaa naama punaisena takaisin kun purat kiukkuasi sille. Ja mikä pahinta - sitä ei koskaan voita. Et ikinä ole sitä nopeampi yhdessäkään käännöksessä, yhtäkään tolppaa et kierrä nopeammin kuin se, et koskaan ehdi kirmata tolpparivistön päähän tai toista puolta takaisin maalilinjalle nopeammin. Vaikka miten yrittäisit tehdä käännökset tiukoiksi, kannustaisit ratsuasi kaikin voimin ja saisit omankin pääsi sekaisin pujottelussa.

Vasta kilpailussa voit päästellä riemunkiljahduksia tai takoa päätäsi tiiliseinään kun näet peilin sijasta vastustajasi. Silmäkulmastasi kun kirmaat maaliin, tai jossain kaukana maaliviivan toisella puolen kun itse vasta käännyt viimeiseltä tolpalta valmiina karauttamaan täyttä vauhtia maalilinjalle. Toivottavasti Salisburyn kisoissa ollaan Haalirin kanssa se nopeampi pari joka kerta!

Ainiin, valitettavasti peili osaa myös sellaisen pilkallisen naurun..