Korkeat lumikinokset valtasivat tien reunukset. Vilkaisin pyöräni satulasta viereiselle pellolle. Valkoinen kimalteleva hanki jatkui kauas horisonttiin asti, sitä ei rikkonut mikään. Annoin renkaiden luistaa liukkaalla alustalla ja saavuin pian tallipihaan. Ympäri tallipihaa oli sijoitettu kauniita lyhtyjä, joiden sisällä paloi lyhtykynttilät, tallin katonraja oli koristeltu kauniilla jouluisella narulla ja muutama hauska lumiukkokin seisoi porkkananenineen tallin vieressä.
Hymy nousi huulilleni astuessani viileään talliin. Muutama satuloitu hevonen seisoi tallikäytävällä ja hirnui ystävällisesti. Pujotellessani niiden ohitse, sipaisin sormillani niiden pehmeitä turpia ja paksuja talvikarvoja.
- Hei Amanda, tervehdin yhtä vakiokävijää, johon olin törmännyt useasti.
- Hei Wonder, hauskaa nähdä sinua pitkästä aikaa, Amanda vastasi ja ryhtyi kiristämään ratsunsa satulavyötä.
- Samoin, vastasin hymyillen ja jatkoin matkaani kohti satulahuonetta. Päästyäni hiljaiseen nahantuoksuiseen varustehuoneeseen, vilkaisin ikkunasta ulos ja näin Karosin takatarhassa. Ori oli vuorautunut paksuun toppaloimeen ja pehmoiseen kaulakappaleeseen. Keräsin Karosin tavarat kasaan ja vein ne orin karsinan eteen odottelemaan. Pujahdin takaovesta ulos, riimunaru kourassa. Päästyäni tarhan portille, tervehdin Karosia sydämellisesti moiskauttaen suukon herran turvalle. Valkeat turpakarvat väpättäen hevonen lähti kanssani talliin.
Tallin lämpimässä valaistuksessa, johdattelin orin omaan karsinaan ja sidoin sen kiinni kaltereihin. Riisuin toppaloimen ja ryhdyin harjaamaan Karosin lyhyttä karvaa. Pölyt olivat hetkessä tiessään. Käärin suojaavat punaiset pintelit Karosin jalkoihin, heti kavioiden puhdistuksen ja hokkien tarkastuksen jälkeen. Annoin satulan ja lämpöiset satulahuovan liukua selälle, ennen vyön kiristystä. Kun satula oli paikoillaan, kiinnitin lämpöisen villaratsastusloimen orin lautasten peitoksi. Ulkona komeili reilun 14 asteen pakkaslukemat. Saatuani vielä suitset orin päähän, vedin itselleni lämpöiset ratsastusvaatteet päälle ja pujahdimme viileään ilmaan.
Kapusin kiireesti ratsaille ja ohjasin orin takaportille, heti kun jalustimet ja vyö olivat kunnossa. Karos päätti pitää kiirettä, jottei kylmyys ennättäisi. Se harppoi pitkin askelin tuttua tietä pitkin ja antoi hokkiensa painua jäiseen maahan. Laskeuduimme alas peltotasanteelle metsätietä pitkin, jolloin kokosin ohjat. Lähdimme hiljalleen ravailemaan. Tuuli tuiversi ja lennätti hentoa lunta peltojen ylitse. Kuuntelin rentoutuneena rauhallista kavioiden kopsetta tietä vasten ja juttelin orille. Pidimme reippaan tahdin päällä, jotta ehtisimme kiertämään kunnon lenkin ilman että kylmyys kangistaisi meitä. Ravasimme loivan ylämäen ylös ja kaarroimme metsään. Kuljimme havujen ja lumen peittämää leveää metsätietä kohti lampea. Hengitys höyrysi ilmassa ja pipon reunus ja takin kaulus muuttuivat valkeiksi.
Pitkän ravailun jälkeen, siirryimme käyntiin. Pidimme pienen hengähdystauon kävellen rauhallisesti ylämäkeä ylös. Näin jo puiden reunustaman lammen edessämme. Karos tanssahteli innoissaan allani, tunnistaessaan tutun ratsastusreittimme.
- Jep, kiva reitti, eikö vain, mutta tällä kertaa emme voi pulahtaa kahlaamaan, valittelin ja siirryimme taas raviin. Karosin kaviot painuivat syvälle lumeen, meidän tarpoessamme lammen rantaa pitkin. Urheasti ori jatkoi kumminkin matkaa ja pian pääsimme taas tutulle polulle takaisin. Lähdimme kiertämään lampea ympäri. Pian eteemme avautuisi mitä parhain laukkasuora. Suora, joka olisi sopivan leveä, täysin suora, eikä liukaskaan. Kehotin orin laukkaan ja sujahdimme matkaan. Pitelin Karosin reippaassa laukassa, joka ei kumminkaan saisi olla liian reipas. Nautin kyydistä ja juttelin orille. Kun suora päättyi, pidätin hevosta ja jatkoimme matkaa käynnissä. Tarvoimme jälleen hieman syvemmän lumen joukossa, kunnes pääsimme takaisin polulle. Reilun 20min jälkeen, olimme kiertäneet lammen ja palaneet metsälle. Annoin Karosin ravailla allani ja hieman venyttää kaulaansa.
- Sillä lailla heppaseni, naurahdin ja siirryimme peltojen luona käyntiin. Kävelimme lopun matkan tallille. Olimme kiertäneet reilun 45min lenkin ja se olikin ollut juuri sopiva. Hieman varpaita kipristi, muttei pahasti. Posket punaisina talutin hevosen talliin.
Ovensuussa saimme hetkeksi pysähtyä ottamaan muutamasta kaviosta tilsoja pois. Karos käyttäytyi kumminkin hienosti ja pian seisoimme jo karsinassa. Riisuin Karosilta varusteet ja harjasin sen dandyllä. Tarkistin jalat ja kaviot ja levitin toppaloimen selkään.
- Saat vielä tarhailla lähes 40min verran, herraseni, naurahdin ja vein orin tarhaan. Palasin talliin siivoamaan varusteet pois ja lakaisin käytävän. Siivosin karsinan ja kirjasin vihkoon, mitä olimme Karosin kanssa tehneet. Vilkaisin kelloa ja päätin pitää kiirettä, jotta ehtisin kotiin ennen pimeän tuloa. Sanoin Karosille hei hei ja lähdin kotiin.
~ Wonder
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
Joulumaasto on täällä taas!
Pakkopakkopakko mainostaa nyt joka paikassa tänä täydellisen talvisena pakkaspäivänä: joulumaaston kutsu on julkaistu ja löytyy täältä, kaikki joulumieliset tarinanrustailijat (tai miksei vaikka runoilijatkin) osallistumaan vaan, osallistumisaikaakin on aina jouluaattoaamuun asti! :)
Kirjoitusiloa ja -intoa toivottaa Amar.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Taas talvi tullut on..
Ensilumi ehti sadella jo jokin aika sitten, ja ensimmäinen kunnon 
lumimyrskykin oli ja meni jättäen kentän keskustastaan paljaan jäiseksi ja reunoilta täyteen lumikinoksia, olipa eräänä aamuna ongelmia saada tallin oveakin auki kun lumi oli tietysti juuri sen eteen kasaantunut, kun taas piha muuten oli yhtä luistinrataa. Mutta onneksi nyt hangetkin ovat vähän tasoittuneet ja paljaille kohdille on sadellut lisää pakkasessa kimmeltävää lunta, niin että pihalla uskaltaa taas liikkuakin.
Toki lumen mukana on saapunut myös kylmyys, joka aiheuttaa sen että hevoset pölläyttivät itselleen kunnon paksut talvikarvat, jota ei muilta kuin Karosilta ole raaskittu poiskaan ajaa - minkä vuoksi Karos erottuu loimikasoineen joukosta hevosten tarhaillessa pikkupakkasilla kun muut eivät vielä lämmikettä tarvitse. Talli on muuttunut entistäkin vilpoisammaksi ja muualla paitsi varuste-, rehu- ja toimistohuoneissa hengitys höyryää ja tekisi koko ajan mieli pitää hanskoja kädessä ja kaulahuivia kaulassa, se huivi vain pitää muistaa riisua ratsastuksen ajaksi vähintään. Toki myös vesisangot jäätyvät helposti ja erityisesti tarhoissa pitää aina muistaa tarkistaa että hevosilla on vettä saatavilla! Hevosillehan laitettiin toki myös hokit kenkiin jokin aika sitten, ja niiden löytyminen kengistä pitäisi varmistaa joka kerta ennen kuin vie hevosen ulos tai lähtee ratsastelemaan.
Mutta vaikka talvi tuokin mukanaan vähän lisätyötä ja pitää pukeutua lähes epämukavan moniin vaatekerroksiin, on se ihanaakin aikaa! Kaamosmasennuksen aika väistyi lumen myötä, ulkona hevosten kanssa touhutessa pakkanen nipistelee mukavasti poskia, on ihana ratsastaa ilman satulaa ja nauttia hevosen lämpimästä selästä, lumi kimaltaa tavattoman kauniisti niin maassa, puiden oksilla kuin rakennusten katoillakin, maastoreissun jälkeen on mukavaa kasaantua kunnon porukalla toimistoon nauttimaan kuumasta kaakaosta tai glögistä.
Joulukuukin tulee ihan kohta, ja päätin että joulusiivous ja -koristelu aloitetaan heti kuun vaihtuessa. Ensi viikolla jokaiselle tallilla piipahtavalle vapaaehtoiselle löytyy siis varmasti hommaa joko kuusenoksien keruun, tallin koristelun, lumi- ja jäälyhtyjen valmistuksen, piparien ja tähtitorttujen leivonnan, luuttuamisen ja harjauksen tai yleisen puunaamisen merkeissä. Ja joka ilta hevosten ruokinnan jälkeen, kun käytävän puolelta on valot sammuteltu, nautitaan toimistossa lämpimästä juomasta, talvisesta musiikista ja suklaasta ja muista herkuista - kaikki halukkaat siis mukaan vaikka joka ilta jouluun asti!
lumimyrskykin oli ja meni jättäen kentän keskustastaan paljaan jäiseksi ja reunoilta täyteen lumikinoksia, olipa eräänä aamuna ongelmia saada tallin oveakin auki kun lumi oli tietysti juuri sen eteen kasaantunut, kun taas piha muuten oli yhtä luistinrataa. Mutta onneksi nyt hangetkin ovat vähän tasoittuneet ja paljaille kohdille on sadellut lisää pakkasessa kimmeltävää lunta, niin että pihalla uskaltaa taas liikkuakin.Toki lumen mukana on saapunut myös kylmyys, joka aiheuttaa sen että hevoset pölläyttivät itselleen kunnon paksut talvikarvat, jota ei muilta kuin Karosilta ole raaskittu poiskaan ajaa - minkä vuoksi Karos erottuu loimikasoineen joukosta hevosten tarhaillessa pikkupakkasilla kun muut eivät vielä lämmikettä tarvitse. Talli on muuttunut entistäkin vilpoisammaksi ja muualla paitsi varuste-, rehu- ja toimistohuoneissa hengitys höyryää ja tekisi koko ajan mieli pitää hanskoja kädessä ja kaulahuivia kaulassa, se huivi vain pitää muistaa riisua ratsastuksen ajaksi vähintään. Toki myös vesisangot jäätyvät helposti ja erityisesti tarhoissa pitää aina muistaa tarkistaa että hevosilla on vettä saatavilla! Hevosillehan laitettiin toki myös hokit kenkiin jokin aika sitten, ja niiden löytyminen kengistä pitäisi varmistaa joka kerta ennen kuin vie hevosen ulos tai lähtee ratsastelemaan.
Mutta vaikka talvi tuokin mukanaan vähän lisätyötä ja pitää pukeutua lähes epämukavan moniin vaatekerroksiin, on se ihanaakin aikaa! Kaamosmasennuksen aika väistyi lumen myötä, ulkona hevosten kanssa touhutessa pakkanen nipistelee mukavasti poskia, on ihana ratsastaa ilman satulaa ja nauttia hevosen lämpimästä selästä, lumi kimaltaa tavattoman kauniisti niin maassa, puiden oksilla kuin rakennusten katoillakin, maastoreissun jälkeen on mukavaa kasaantua kunnon porukalla toimistoon nauttimaan kuumasta kaakaosta tai glögistä.Joulukuukin tulee ihan kohta, ja päätin että joulusiivous ja -koristelu aloitetaan heti kuun vaihtuessa. Ensi viikolla jokaiselle tallilla piipahtavalle vapaaehtoiselle löytyy siis varmasti hommaa joko kuusenoksien keruun, tallin koristelun, lumi- ja jäälyhtyjen valmistuksen, piparien ja tähtitorttujen leivonnan, luuttuamisen ja harjauksen tai yleisen puunaamisen merkeissä. Ja joka ilta hevosten ruokinnan jälkeen, kun käytävän puolelta on valot sammuteltu, nautitaan toimistossa lämpimästä juomasta, talvisesta musiikista ja suklaasta ja muista herkuista - kaikki halukkaat siis mukaan vaikka joka ilta jouluun asti!
Ja toki muutenkin: kimmeltävää ja rentoa talvea kaikille toivottaa Amar ja Heijastuksen hepat!
(grafiikat © Ritva's Gallery)
Talven ensimmäinen maastoretki lumipeitteessä
Ruskea nahka natisee suloisesti ja satulavyön soljet kolahtavat toisiaan vasten kun nostan kauniissa kunnossa pidetyn yleissatulan Ainottaren karvaiseen, leveään selkään joka odottaa rauhassa paikallaan. Kurotan vetämään mahavyötä kiinni, jolloin tunnen tamman vetävän ilmaa keuhkoihinsa ja huomaankin kaikin voimin tapahtuneen pullistuksen siitä ettei mahavyö meinaa yltää millään kiinni. "Kuules höpsö, sitä nopeammin pääset ulos metsään juoksemaan mitä nopeammin lopetat ton pelleilyn", toean tammalle leikkisästi samalla kutitetellen sen mahapuolta. Pitkään ei tamma jaksakaan vastustaa ja saan mahavyön kunnolla kiinnitettyä. "Noin, hieno tyttö, sitten vielä suitset sulle ja kypärä mulle päähän niin voidaan lähteä, jos vaan Ulrika on Keenan kanssa valmis", jatkan tammalle höpöttelyä sen kuunnellessa korvat minuun päin suunnattuina, silmät lempeästi katsellen ja suu epäilyttävästi taskuni läheisyydessä hapuillen. En voi olla naurahtamatta ja törkkäämättä pientä piparinpalaa suomineidon suuhun yhdessä kuolainten kanssa, mikä saakin sen ilahtumaan suuresti silmien pilkkeestä päätellen!
Puettuani suitset kokonaan ratsuni päähän ja suljettuani vielä sen remmitkin astun Aikun karsinasta käytävälle ja tungen kypärämyssyn ja parempiakin aikoja nähneen, joskus mustaksi erottuneen samettikypärän päähäni. "Ulrika, ootteks te jo valmiita?" huikkaan vähän matkan päähän melko tyhjällä käytävällä. Keena-vuonohevoselle kuuluva turpa ilmestyy välittömästi ovenrakoon ja kohta perässä seuraa omaa kypärääni parempikuntoisella samettipotalla varustettu, mustahiuksisen naisen pää. "Joo, sain just mahavyönkin kiristettyä joten voidaan mennä", huikkaisee Ulrika leveän hymyn saattelemana. "Okei, lähdetään sitten!" hihkaisen innoissani hymyssäsuin, kaappaan ohjakset Aikun kauniinruskealta kaulalta ja saappaat ja rautakengät kuluneella käytävällä kopisten suuntaamme ulko-ovelle, jonka aukaistuani kohtaamme ihanan valon ja valkeuden tallin hämärämmänpuoleisen valaistuksen jälkeen.
"Voi kun täällä on iiiihanan valkoista ja pirteä ilma, ei tällaista voisi arvatakaan kun on sisällä tuolla tallissa kun ei edes ikkunoista tahdo nähdä ulos!" toteaa Ulrika innoissaan, vastasatanutta, juuri nousseen auringon valossa kimaltelevaa lunta silmät ihastuksesta soikeina katsellen. "No niinpä", totean naureskellen laskiessani Aikun satulan jalustimia ja kiristäessäni mahavyötä vielä piirun verran tallin edustalla johon ratsuni asettui seisomaan kuin patsas heti pyytäessäni. Ponnistan kevyesti satulaan (odotellen joulun jälkeistä aikaa jolloin satulaannousu ei liene yhtä helposti hoituva tapahtuma..), ongin jalustimet jalkoihini, suoristan ohjat mutkilta ja totean viereistä ratsukkoa katsoessani että hekin ovat valmiita lähtöön. "No niin, mennääs sitten", totean hymyissä suin ja painallan ratsuni kylkiä kevyesti nahkasaappaiden verhoamilla pohkeillani. Aikku lähtee välittömästi liikkelle ja ohjaan sen kentän sivuitse, lumeen peittyneiden vadelmapuskien vieritse maneesille johtavalle tielle, joka ehti valitettavasti jäätyä hiukan muhkuraiseksi ennen kuin sitä ehdittiin talven varalle tasoittaa. Aikku ja perässä innokkaasti seuraava Keena ovat kuitenkin tottuneet tiellä tallusteluun eikä haittaa ollenkaan vaikka kevyt, koskematon lumikerros onkin peittänyt reitin.
"Me tullaan Amar teidän rinnalle, sopiihan se", huikkaa Ulrika Keenan selästä ohitettuamme maneesin ja jatkaessamme askellajibaanan ja vanhan metsän välisellä kärrytiellä. "Tietysti sopii, sittenhän on helpompi jutellakin", huikkaisen Ulrikalle silmää iskien takaisin ja käännän ylävartaloni satulassa väärinpäin voidakseni seurata kuinka Keena venyttää ja reipastaa askeltaan huippuvauhtiin saadakseen Aikun käynnillä kiinni, Ulrikan myötäillessä tamman mahtipontisia liikkeitä naurussasuin. Pian jatkamme siis matkaa rinnakkain, suut lakkaamatta käyden kun höpötämme tallilla sattuneista kommelluksista, tulevista tammojenastutushaaveista, joulunodotuksesta, seuraavasta kesästä, ja kaikesta muustakin mahdollisesta maan ja taivaan välillä.
"Hei ravattaisko välillä?", kysäisen kun tajuan tallustaneemme jo pitkän matkaa löysin ohjin, hevosten haistellessa lunta ja napsiessa lumisia, tien ylle kaartuvia kuusenoksia parempiin suihin rinnakkain lompsien. "Joo, hyvä idea", Ulrika naurahtaa. Kokoamme ohjat ja kannustamme ratsumme yhtaikaa rentoon, reippaaseen raviin jota keventelemme lähes samaan tahtiin. Aiemmin kun tie haarautui jatkumaan joko rinnettä alas järvelle tai vasemmalle pellon ja kuusimetsän väliin, valitsimme ylemmän metsään suuntautuvan reitin. Nyt molemmilla puolillamme kohoaa ylväs kuusimetsä lumisine latvoineen ja oksineen, siellä täällä aluskasvillisuus onnistuu vielä pilkistämään kevyen lumikinoksen alta ja lähes joka puolella risteilee oravien ja jänisten jälkiä. Ravaamme hevosten valitsemaa reipasta tahtia eteenpäin hiekka- ja lehtipohjaisella, lumen kuorruttamalla tiellä joka tekee loivia mutkia siellä täällä. Jonkin matkaa hiljaisuuden keskellä, ainoiden äänien ollessa satuloiden narina ja hevosten kavioiden kopse ja töminä, saavumme tallin naapurin omistamalle pellolle joka avautuu edessämme suurena, tasaisena lumikenttänä.
"Kuule, eikös oliskin aika vähän laukata?" kysäisen Ulrikalta pilkettä silmäkulmassa tietäen että meillä on lupa ratsastaa lähes kaikilla naapurin pelloilla näin talvisaikaan. Keena tuntuu ymmärtävän lauseen vähintään yhtä hyvin kuin Ulrika, sillä se nosta heti niin korvat kuin päänsäkin pystyyn ja aloittaa innokaan tepsuttamisen, joka pian tarttuu Aikkuunkin. Nauraen Ulrika vain nyökkää, ja salamana kiitävätkin jo kaksi ratsuamme poikki pellon minkä suhteellisen lyhyiltä kintuiltaan pystyvät, hännät viireinä tuulessa hulmuten ja lumi perässämme pöllyten! Naurumme, hevostemme puuskutus ja niiden kavioiden töminä kaikuvat varmasti kauas, niin hauskaa on vain istua kyydissä kun hevonen allasi juoksee täyttä vauhtia, loikkii eteenpäin kunnon ponnistuksin ja sen pehmyt harja hulmuaa kasvoillesi tuulen nipistellessä poskiasi ja saaden silmäsi valumaan.
Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan, myös pelto jolla laukkaamme, ja on pakko hidastaa ravin kautta käyntiin, mikä tässä vaiheessa sopii ihan hyvin ratsuillemmekin, jotka puuskuttavat kaulat kevyesti hionneina pitkästä laukasta. "Se oli kyllä parasta pitkään aikaan", toteaa Ulrika naama kestovirneessä, enkä voi kuin nyökätä ja naurahtaa hengästyneenä. Annamme taas ratsuillemme pitkät ohjat kun suuntaamme pellolta metsän siimekseen kiemurtelevalle polulle, jossa joudumme kulkemään perätysten, minä ja Ainotar ensimmäisinä. Aikku ei tietenkään voi vastustaa kiusausta vaan repii lumisia puiden oksia hampaillaan, tiputtaen tietysti samalla aimo annoksia tuota ihastuttavan viileää ainetta meidän kaikkien niskaan. Mutta ei sillekään jaksa näin onnellisena kuin nauraa!
Polku, jolla tammat varsin varmajalkaisesti askeltavat, nousee harjun rinnettä ylöspäin, jolloin nousemme kevyeen istuntaan ja annamme ratsujen tehdä töitä. Harjun laella polku kääntyy sen suuntaiseksi nyt korkeiden, kevyessä tuulenvireessä humisevien mäntyjen keskelle. "Hei tässähän voitaisiin ravata?", kysäisen Ulrikalta häneen päin satulassani kääntyneenä. "Joo, ravataan vaan, eiköhän nää neidot oo jo laukkailusta toipunu", toteaa Ulrika hymyillen. Siispä nostamme ravin, joka tällä kertaa tosin on rauhallisempi kuin ensimmäisellä ravipätkällä. Jatkamme matkaa ravissa läpi mäntymetsän, lumikuorrutteen alta pilkottelevien kanervien ohitse, pitkin polkua jonka lumenpinnan koskemattomuuden rikkoo silloin tällöin jäniksen loikkimajäljet. Polku jatkuu melko suorana pitkin harjun lakea kunnes laskeutuu notkelmaan jossa kesäisin voisi poimia vadelmia. Nyt alastomat vadelmapuskat on puettu kauniin valkoiseen lumivaippaan, joka ei tosin pääse vielä kimmaltamaan auringon valossa kellon ollessa aivan liian vähän siihen että aurinko olisi jaksanut kivuta tarpeeksi korkealle. Jonkin matkan päästä polku haarautuu, ja risteyksessä pysähdymme pohtimaan Ulrikan kanssa kumman reitin valitsemme. Päädymme vasemmalle, hiljalleen kohti tallin ohitse kulkevaa asvalttitietä suuntautuvalle polulle jolla on paremmat näköalat kuin toisella polulla.
Niinpä jatkamme matkaa edelleen ravaillen, nyt leikkimielisesti silkasta ilosta joululauluja laulellen. Petteri Punakuono raikuu lumipeitteisessä metsässä yhdessä kavioiden töminän kanssa, välillä kavio kolahtaa lumen alle piiloutuneeseen kiveen. Polku lähtee nyt nousemaan toiselle harjulle jolla lumi kimaltaakin upeasti auringon oranssissa valossa. Lupaa kysymättä Aikku ponnistaa ylämäkeen laukassa, mikä ei kuitenkaan haittaa koska tiedän tamman hidastavan heti tasaiselle päästyään ja niin se tekeekin ilman että minun tarvitsee asiasta huomauttaa. Ulrikan yllättyneestä äännähdyksestä ja takaa kuulemastani hevosen puuskutuksesta päättelen ettei Keenakaan malttanut köpsytellä rinnettä ylös hitaasti enkä voi kuin pudistaa huvittuneena päätäni tammojen innostuneisuudelle.
Laskeuduttuamme toiselta harjulta, jolta aukenivat henkeäsalpaavan upeat näkymät taakse kaukana alhaalla siintävälle, kevyen jään peittämälle järvelle ja molemmilla sivuilla ylitse lumilatvaisten, kimaltavien metsien, levenee polku sen verran että uskallan ehdottaa laukkaa. "No arvaa vaan!" huudahtaa Ulrika nauraen kun kysäisen haluaisivatko hän ja Keena laukata yhtä innokkaasti kuin minä ja Aikkukin. Niinpä annan Aikulle kevyet laukka-avut ja kohta taas kiidämme männyt ja polku silmissä vilistäen, ratsun energia satulan läpi takapuoleeni tuntuen ilon kupliessa sisälläni. Kun tie alkaa kiemurrella hidastan hiukan vastahakoisen Aikun raviin, jossa tamma heittelee kavioitaan intoa edelleen pursuen. Kurkkaan olkani yli kuinka Ulrika ja Keena vielä hiukan keskustelevat siitä kuka päättääkään vauhdista, mutta kohta kuulen Keenankin kavionkopseen rytmikkäänä lähes Aikun takapuolessa.
"Nyt pitäisi varmaan hidastaa käyntiin kun tulee tuo iso tie", totean taaksepäin satulassani vääntäytyneenä pidättäen samalla Aikun ohjaksista niin että se hidastaa käyntiin ja venyttää kaulaansa vetäisten samalla ohjat pitkiksi käsistäni. "Joo, valitettavasti", Ulrika vastaa ilmeisen haikein mielin. Nyt on jäljellä enää lyhyt matka isompaa tietä pitkin tallille, joten loppumatka pitää taittaa käynnissä. "Oli kyllä ihanin maastoretki pitkään aikaan, vastasatanut lumi saa näemmä niin ihmiset kuin hevosetkin ihan hulluiksi", Ulrika toteaa huvittuneena. "No niinpä, mut on tää vaan niin ihanaa sen kaiken kuran ja kaamoksen jälkeen", huikkaisen takaisin. "Hei mitäs jos otettas vielä uusinnat siitä Petteri Punakuonosta..."
~ Amar
Puettuani suitset kokonaan ratsuni päähän ja suljettuani vielä sen remmitkin astun Aikun karsinasta käytävälle ja tungen kypärämyssyn ja parempiakin aikoja nähneen, joskus mustaksi erottuneen samettikypärän päähäni. "Ulrika, ootteks te jo valmiita?" huikkaan vähän matkan päähän melko tyhjällä käytävällä. Keena-vuonohevoselle kuuluva turpa ilmestyy välittömästi ovenrakoon ja kohta perässä seuraa omaa kypärääni parempikuntoisella samettipotalla varustettu, mustahiuksisen naisen pää. "Joo, sain just mahavyönkin kiristettyä joten voidaan mennä", huikkaisee Ulrika leveän hymyn saattelemana. "Okei, lähdetään sitten!" hihkaisen innoissani hymyssäsuin, kaappaan ohjakset Aikun kauniinruskealta kaulalta ja saappaat ja rautakengät kuluneella käytävällä kopisten suuntaamme ulko-ovelle, jonka aukaistuani kohtaamme ihanan valon ja valkeuden tallin hämärämmänpuoleisen valaistuksen jälkeen.
"Voi kun täällä on iiiihanan valkoista ja pirteä ilma, ei tällaista voisi arvatakaan kun on sisällä tuolla tallissa kun ei edes ikkunoista tahdo nähdä ulos!" toteaa Ulrika innoissaan, vastasatanutta, juuri nousseen auringon valossa kimaltelevaa lunta silmät ihastuksesta soikeina katsellen. "No niinpä", totean naureskellen laskiessani Aikun satulan jalustimia ja kiristäessäni mahavyötä vielä piirun verran tallin edustalla johon ratsuni asettui seisomaan kuin patsas heti pyytäessäni. Ponnistan kevyesti satulaan (odotellen joulun jälkeistä aikaa jolloin satulaannousu ei liene yhtä helposti hoituva tapahtuma..), ongin jalustimet jalkoihini, suoristan ohjat mutkilta ja totean viereistä ratsukkoa katsoessani että hekin ovat valmiita lähtöön. "No niin, mennääs sitten", totean hymyissä suin ja painallan ratsuni kylkiä kevyesti nahkasaappaiden verhoamilla pohkeillani. Aikku lähtee välittömästi liikkelle ja ohjaan sen kentän sivuitse, lumeen peittyneiden vadelmapuskien vieritse maneesille johtavalle tielle, joka ehti valitettavasti jäätyä hiukan muhkuraiseksi ennen kuin sitä ehdittiin talven varalle tasoittaa. Aikku ja perässä innokkaasti seuraava Keena ovat kuitenkin tottuneet tiellä tallusteluun eikä haittaa ollenkaan vaikka kevyt, koskematon lumikerros onkin peittänyt reitin.
"Me tullaan Amar teidän rinnalle, sopiihan se", huikkaa Ulrika Keenan selästä ohitettuamme maneesin ja jatkaessamme askellajibaanan ja vanhan metsän välisellä kärrytiellä. "Tietysti sopii, sittenhän on helpompi jutellakin", huikkaisen Ulrikalle silmää iskien takaisin ja käännän ylävartaloni satulassa väärinpäin voidakseni seurata kuinka Keena venyttää ja reipastaa askeltaan huippuvauhtiin saadakseen Aikun käynnillä kiinni, Ulrikan myötäillessä tamman mahtipontisia liikkeitä naurussasuin. Pian jatkamme siis matkaa rinnakkain, suut lakkaamatta käyden kun höpötämme tallilla sattuneista kommelluksista, tulevista tammojenastutushaaveista, joulunodotuksesta, seuraavasta kesästä, ja kaikesta muustakin mahdollisesta maan ja taivaan välillä.
"Hei ravattaisko välillä?", kysäisen kun tajuan tallustaneemme jo pitkän matkaa löysin ohjin, hevosten haistellessa lunta ja napsiessa lumisia, tien ylle kaartuvia kuusenoksia parempiin suihin rinnakkain lompsien. "Joo, hyvä idea", Ulrika naurahtaa. Kokoamme ohjat ja kannustamme ratsumme yhtaikaa rentoon, reippaaseen raviin jota keventelemme lähes samaan tahtiin. Aiemmin kun tie haarautui jatkumaan joko rinnettä alas järvelle tai vasemmalle pellon ja kuusimetsän väliin, valitsimme ylemmän metsään suuntautuvan reitin. Nyt molemmilla puolillamme kohoaa ylväs kuusimetsä lumisine latvoineen ja oksineen, siellä täällä aluskasvillisuus onnistuu vielä pilkistämään kevyen lumikinoksen alta ja lähes joka puolella risteilee oravien ja jänisten jälkiä. Ravaamme hevosten valitsemaa reipasta tahtia eteenpäin hiekka- ja lehtipohjaisella, lumen kuorruttamalla tiellä joka tekee loivia mutkia siellä täällä. Jonkin matkaa hiljaisuuden keskellä, ainoiden äänien ollessa satuloiden narina ja hevosten kavioiden kopse ja töminä, saavumme tallin naapurin omistamalle pellolle joka avautuu edessämme suurena, tasaisena lumikenttänä.
"Kuule, eikös oliskin aika vähän laukata?" kysäisen Ulrikalta pilkettä silmäkulmassa tietäen että meillä on lupa ratsastaa lähes kaikilla naapurin pelloilla näin talvisaikaan. Keena tuntuu ymmärtävän lauseen vähintään yhtä hyvin kuin Ulrika, sillä se nosta heti niin korvat kuin päänsäkin pystyyn ja aloittaa innokaan tepsuttamisen, joka pian tarttuu Aikkuunkin. Nauraen Ulrika vain nyökkää, ja salamana kiitävätkin jo kaksi ratsuamme poikki pellon minkä suhteellisen lyhyiltä kintuiltaan pystyvät, hännät viireinä tuulessa hulmuten ja lumi perässämme pöllyten! Naurumme, hevostemme puuskutus ja niiden kavioiden töminä kaikuvat varmasti kauas, niin hauskaa on vain istua kyydissä kun hevonen allasi juoksee täyttä vauhtia, loikkii eteenpäin kunnon ponnistuksin ja sen pehmyt harja hulmuaa kasvoillesi tuulen nipistellessä poskiasi ja saaden silmäsi valumaan.
Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan, myös pelto jolla laukkaamme, ja on pakko hidastaa ravin kautta käyntiin, mikä tässä vaiheessa sopii ihan hyvin ratsuillemmekin, jotka puuskuttavat kaulat kevyesti hionneina pitkästä laukasta. "Se oli kyllä parasta pitkään aikaan", toteaa Ulrika naama kestovirneessä, enkä voi kuin nyökätä ja naurahtaa hengästyneenä. Annamme taas ratsuillemme pitkät ohjat kun suuntaamme pellolta metsän siimekseen kiemurtelevalle polulle, jossa joudumme kulkemään perätysten, minä ja Ainotar ensimmäisinä. Aikku ei tietenkään voi vastustaa kiusausta vaan repii lumisia puiden oksia hampaillaan, tiputtaen tietysti samalla aimo annoksia tuota ihastuttavan viileää ainetta meidän kaikkien niskaan. Mutta ei sillekään jaksa näin onnellisena kuin nauraa!
Polku, jolla tammat varsin varmajalkaisesti askeltavat, nousee harjun rinnettä ylöspäin, jolloin nousemme kevyeen istuntaan ja annamme ratsujen tehdä töitä. Harjun laella polku kääntyy sen suuntaiseksi nyt korkeiden, kevyessä tuulenvireessä humisevien mäntyjen keskelle. "Hei tässähän voitaisiin ravata?", kysäisen Ulrikalta häneen päin satulassani kääntyneenä. "Joo, ravataan vaan, eiköhän nää neidot oo jo laukkailusta toipunu", toteaa Ulrika hymyillen. Siispä nostamme ravin, joka tällä kertaa tosin on rauhallisempi kuin ensimmäisellä ravipätkällä. Jatkamme matkaa ravissa läpi mäntymetsän, lumikuorrutteen alta pilkottelevien kanervien ohitse, pitkin polkua jonka lumenpinnan koskemattomuuden rikkoo silloin tällöin jäniksen loikkimajäljet. Polku jatkuu melko suorana pitkin harjun lakea kunnes laskeutuu notkelmaan jossa kesäisin voisi poimia vadelmia. Nyt alastomat vadelmapuskat on puettu kauniin valkoiseen lumivaippaan, joka ei tosin pääse vielä kimmaltamaan auringon valossa kellon ollessa aivan liian vähän siihen että aurinko olisi jaksanut kivuta tarpeeksi korkealle. Jonkin matkan päästä polku haarautuu, ja risteyksessä pysähdymme pohtimaan Ulrikan kanssa kumman reitin valitsemme. Päädymme vasemmalle, hiljalleen kohti tallin ohitse kulkevaa asvalttitietä suuntautuvalle polulle jolla on paremmat näköalat kuin toisella polulla.
Niinpä jatkamme matkaa edelleen ravaillen, nyt leikkimielisesti silkasta ilosta joululauluja laulellen. Petteri Punakuono raikuu lumipeitteisessä metsässä yhdessä kavioiden töminän kanssa, välillä kavio kolahtaa lumen alle piiloutuneeseen kiveen. Polku lähtee nyt nousemaan toiselle harjulle jolla lumi kimaltaakin upeasti auringon oranssissa valossa. Lupaa kysymättä Aikku ponnistaa ylämäkeen laukassa, mikä ei kuitenkaan haittaa koska tiedän tamman hidastavan heti tasaiselle päästyään ja niin se tekeekin ilman että minun tarvitsee asiasta huomauttaa. Ulrikan yllättyneestä äännähdyksestä ja takaa kuulemastani hevosen puuskutuksesta päättelen ettei Keenakaan malttanut köpsytellä rinnettä ylös hitaasti enkä voi kuin pudistaa huvittuneena päätäni tammojen innostuneisuudelle.
Laskeuduttuamme toiselta harjulta, jolta aukenivat henkeäsalpaavan upeat näkymät taakse kaukana alhaalla siintävälle, kevyen jään peittämälle järvelle ja molemmilla sivuilla ylitse lumilatvaisten, kimaltavien metsien, levenee polku sen verran että uskallan ehdottaa laukkaa. "No arvaa vaan!" huudahtaa Ulrika nauraen kun kysäisen haluaisivatko hän ja Keena laukata yhtä innokkaasti kuin minä ja Aikkukin. Niinpä annan Aikulle kevyet laukka-avut ja kohta taas kiidämme männyt ja polku silmissä vilistäen, ratsun energia satulan läpi takapuoleeni tuntuen ilon kupliessa sisälläni. Kun tie alkaa kiemurrella hidastan hiukan vastahakoisen Aikun raviin, jossa tamma heittelee kavioitaan intoa edelleen pursuen. Kurkkaan olkani yli kuinka Ulrika ja Keena vielä hiukan keskustelevat siitä kuka päättääkään vauhdista, mutta kohta kuulen Keenankin kavionkopseen rytmikkäänä lähes Aikun takapuolessa.
"Nyt pitäisi varmaan hidastaa käyntiin kun tulee tuo iso tie", totean taaksepäin satulassani vääntäytyneenä pidättäen samalla Aikun ohjaksista niin että se hidastaa käyntiin ja venyttää kaulaansa vetäisten samalla ohjat pitkiksi käsistäni. "Joo, valitettavasti", Ulrika vastaa ilmeisen haikein mielin. Nyt on jäljellä enää lyhyt matka isompaa tietä pitkin tallille, joten loppumatka pitää taittaa käynnissä. "Oli kyllä ihanin maastoretki pitkään aikaan, vastasatanut lumi saa näemmä niin ihmiset kuin hevosetkin ihan hulluiksi", Ulrika toteaa huvittuneena. "No niinpä, mut on tää vaan niin ihanaa sen kaiken kuran ja kaamoksen jälkeen", huikkaisen takaisin. "Hei mitäs jos otettas vielä uusinnat siitä Petteri Punakuonosta..."
~ Amar
tiistai 16. marraskuuta 2010
16.11.2010: Kouluköröttelyä
Aavistuksen roudassa oleva hiekka rahisi pyöräni renkaiden alla kun kurvasin tukka putkella Heijastuksen pihaan. Pysähdyin tallipihalle johtavan koivukujan puoleenväliin ihastelemaan maisemia ja tarhoissaan liikuskelevia hevosia. Oli kaunis, viileä myöhäissyksyinen iltapäivä. Taivaalla purjehti muutama pulleropilvi, ja aurinko paistoi. Lähestyvältä talvelta tuoksuva tuulenvire riehui puunlatvoissa. Oikein oiva sää ratsastamiseen.
Jätin pyöräni nojalleen tallin seinää vasten ja kumarruin vääntämään sen lukkoon. Vanhaa pyörääni en ollut suojannut kovinkaan kummoisesti varkailta, sillä se oli ollut niin vanha ja kolhuinen - mutta tämä pikkuisen aiemmin mainittu komea menopeli kiilsi uutuuttaan. En todellakaan ollut aikomassa menettää vaivalla isältä kinuttua upouutta pyörää kenellekään.
Tallustelin pääoven kautta talliin. Pollet rouskuttelivat karsinoissaan yhden aikoihin annettuja rehujaan. Tervehdin tallikäytävää pitkin viipottavaa, vuolaasti kännykkäänsä puhuvaa Elinaa heilauttamalla kättäni. Äänekäs brunetti vastasi moikkaukseeni nyökäyttämällä päätään. Hymyilin itsekseni. Kävelin Aikun karsinalle ja kurkistin oven yli. Suomenhevostamma nosti päätään korvat hörössä, mittaili minua hetken katseellaan ja totesi sitten, että olin ehdottomasti tylsempi tarkastelun kohde kuin muonat sen ruokalaarissa ja heinät karsinan lattialla. Niinpä Aikku laskikin päänsä takaisin alas ja jatkoi mussuttamista.
Maleksin toimistoon. Ihme ja kumma, Amar ei istunut huojuvien paperipinojen keskellä työpöytänsä ääressä. Tungin laukkuni pieneen hoitajan kaappiini ja rojahdin nurkassa kököttävälle nahkasohvalle. Upottuani mukavasti kahvin- ja hevosentuoksuisen sohvan syövereihin aloin katsella toimiston seinillä roikkuvia maalauksia ja vanhuuttaan hieman tummuneita valokuvia. Monet niistä olivat melko pölyisiä - kuikuiltuani vielä tarkemmin ympärilleni huomasin, että pölyhiukkasia oli muuallakin. Hyh hyh. Vaikken muuten ollut mikään himosiivooja, niin pölystä en tykännyt yhtään.
Mietin, ehdottaisinko pienen pieniä toimiston pikasiivoustalkoita Amarille. Kapusin ylös muhkealta sohvalta, käväisin nopeasti pikkuruisessa vessankoperossa ja tassuttelin tallin puolelle. Sekalaisten hirnahdusten ja hörähdysten kuoro kajahti vaimeana tallissa. Kasvoilleni kohosi virne kun harpoin satulahuoneeseen. Se kuitenkin katosi pian, sillä ovensuuhun seisahtuessani suuni loksahti auki ja silmät pyöristyivät - joku yliahkera otus oli siivonnut ennen lähinnä sikolätiltä näyttäneen huoneen säihkyvän puhtaaksi ! Vihelsin hiljaa astuessani peremmälle satulahuoneeseen. Kaikki epämääräiset mönjät oli kaavittu pois nurkista, lattialla lojuneet parittomat harjat, suojat ja muut vehkeet olivat löytäneet oikeille paikoilleen ja satulat sekä suitset olivat siististi omilla paikoillaan. Vau.
Sieppasin mukaani Aikun suitset, harjapakin ja satulan, jota kannoin vaivalloisesti yhden käsivarren varassa ja painelin takaisin tallikäytävälle. Tömäytin harjapakin suomipollen karsinan edessä maahan, ripustin suitset ovessa olevaan koukkuun ja nostin ähkäisten satulan sille varatulle telineelle. Phiuuh. Arvioituani ensin pikaisella hoitohevoseeni kohdistetulla silmäyksellä kuinka likainen se oli valikoin harjapakista tarvittavat puhdistusvälineet; pöly- ja pääharjan, pehmeän harjan ja kaviokoukun. Luikahdin karsinaan ja tuikkasin muut paitsi pehmeän harjan Aikun ruokakaukaloon, jossa oli vain ruoanmuruja pohjalla. Aikku hörähti minulle tervehdykseksi.
Taputin tamman kullanruskeaa kaulaa ja aloin sitten harjata sitä pitkin, voimakkain vedoin. Hoitsuni pörisi nautinnollisesti. Edettyäni harjauksessa Aikun lautasten kohdalle jouduin hetkellisesti lyttyyn seinän ja sen takaliston väliin kun se nojasi minua vasten. Työnsin tamman päättäväisesti kauemmas kiherrellen sen huvittavasti sivuille lotkahtaneille korville. Harjasin nopeasti Aikun jalat - ne eivät olleet kovinkaan likaiset - ja kiersin sitten toiselle puolelle ja toistin saman rumban. Kävin vaihtamassa pehmeän harjan pöläriin, jolla huiskin pikaisesti suomenhevosen läpi ja harjasin sitten hellästi sen pään.
Ottaessani riimua pois Aikun päästä tamma vilkaisi minua vekkulisti pitkien silmäripsiensä alta ja tunki turpansa kainalooni. Tunsin itseni salakuljettajaksi, joka oli kärähtänyt lentokentän turvatarkastuksessa, sillä Aikku laski päänsä alas ja haisteli varpaitani. Sitten polvia, sitten lantion seutua, sitten rintakehää ja lopuksi kasvoja. Hihitin tamman maistellessa mietteliäänä hiuksiani. "Okei, joo, myönnetään", sanoin muka alistuneena ja kaivoin taskuni pohjalta hevosnamin. Aikku näytti suorastaan riemastuneelta. Se hotkaisi herkun hetkessä ja jäi rouskuttamaan sitä haaveellisen näköisenä kun puhdistin nopeasti kaviot.
"Mainio tyttö", kehuin Aikkua vuolaasti, siirsin sen vaalean otsaharjan pois silmiltä ja pussasin sitä keskelle otsaa. Hain satulan karsinan ulkopuolelta. Heti kun tamma huomasi satulan käsivarsillani, sen mahanseutu pullistui kummasti. "Jaa-a", totesin itsekseni, pujahdin Aikun kaulan ali ja nostin satulan sen kaulalle välittämättä sen vaisuista luimaisuista. Liu'utin satulan oikealle paikalleen sään taakse ja aloin vähä vähältä kiristää satulavyötä. Aikku pullisti vatsaansa. "Ja se vatsa sisään, mars" naurahdin. Aikku katsahti minuun ja tyhjensi sitten äkkiä sisäiset happivarastonsa. Kylläpä on tottelevainen poni, tuumin itsekseni. Kiristin satulavyötä reiällä tai parilla ja rapsutin sitä kiitokseksi.
Suitset Aikku antoi pistää täysin ongelmitta. Tamma kökötti paikoillaan kun laitoin sille kuolaimet suuhun. Leukahihnaa pistäessäni varmistin, että nyrkkini mahtui hihnan ja Aikun leukaperien väliin. Turpahihnan kohdalla tungin kaksi sormea hihnan alle, jolloin tiesin sen olivan sopivan löysällä. Pujotin Aikun pään yli heilauttamani suitset jalustimien taakse, jottei se sotkeutuisi niihin ja käväisin hakemassa kaapistani kypärän, hanskat ja raipan. Palasin takaisin karsinalle vetäen paksun harmaan hupparini vetoketjun aivan ylös asti. Tartuin ohjiin, avasin karsinan oven ja talutin hoitsuni käytävälle.
Aikku käveli nätisti vierelläni kun taapersin sen kanssa kentälle. Pysäytin suokkimamman keskelle kenttää kaartoon, vein ohjat taas kaulalle, kävin laskemassa jalustimet alas ja kiristin satulavyötä vielä muutamalla reiällä. Kokosin ohjat ja keskipitkän kouluraipan vasempaan käteeni ottaen toisella tukevan otteen satulan takakaaresta. Panin vasemman jalkani jalustimeen ja ponnahdin satulaan välttäen rysähtämästä sinne koko painollani.
Säädin satulasta käsin jalustimet koivilleni sopiviksi Aikun lepuuttaessa oikeaa, valkoisen puolisukan verhoamaa takajalkaansa. Saatuani kaikki remmit ja remelit valmiuteen painoin pohkeeni tamman vaaleanruskeisiin kylkiin ohjaten sen uralle vasemmassa kierroksessa. Aikku kulki näin alkuun leppoisaa vauhtia kaula pitkänä ja vähän jäykkänä. Myötäilin hevosen pehmeitä liikkeitä rennosti ristiselästä joustaen. Kävelimme suunnilleen kymmenen minuutin ajan ohjat pitkinä. Aikun lämmiteltyä lihaksensa toimintakuntoon päätin aloittaa kunnolla työnteon.
Komensin Aikun raviin antamalla sille tomerasti pohkeita. Kyllä rouva siihen siirtyikin, joskin hieman laiskanpuoleisesti. Se ei nostanut jalkojaan kunnolla ja venytti edelleen kaulaansa pitkälle. Rupesin kevyesti maiskuttaen ratsastamaan kentän joka kulmaan noin kymmenen metrin voltin. Asetuksistani ja taivutuksistani huolimatta Aikku kulki suorana kuin tikku. Kopautin sitä kylkiin hieman kovemmin ja näpäytin samanaikaisesti raipalla kaulalle. Pyysin tammalta pitkillä sivuilla lisättyä ravia ja lyhyiden sivujen keskellä pysähdyksiä. Lämmittelystä huolimatta Aikku alkoi vasta nyt vetreytyä.
Pikku hiljaa suomipollen pää nousi ylemmäs ja turpa hivuttautui lähemmäs ryntäitä. Tempon- ja askellajinvaihtelut alkoivat sujua, ja tunsin kuinka Aikku rupesi kunnolla työskentelemään takajaloillaan. Jätin hetken kuluttua pysähdykset pois ja vaihdoin voltit pääty-ympyröihin. Taivutin ja asetin huolellisesti suu tiukkana viivana. Tällä kertaa Aikku ravasikin jo paljon energisemmin ja taivutti itseään hyvin. Se pärskähteli hyväntuulisesti, kun tein kentän poikki rata pituussuuntaan leikkaan ja tein samat harjoitukset toiseen suuntaan.
Noin varttitunnin kestäneitten perusharjoitusten jälkeen annoin Aikun levähtää hetken ajan. Rouvan askeleet kulkivat energisesti ja korvat osoittivat eteenpäin. Kumarruin tamman ruskean kaulan ylle ja taputin sitä hyväksyvästi. Sitten keräilin taas pitkiksi päästämäni ohjat käsiini ja ratsastin suuren, pyöreän keskiympyrän. Keskiympyrän jälkeen annoin Aikulle laukkapohkeet. Hoitohevoseni ponkaisi aluksi hieman takertelevaan laukkaan. Hetkellinen kankeus kuitenkin katosi melkein heti. Aikku oikoi hieman kulmissa ja joissain kohdissa myös hidasti, jolloin käskin sitä terävällä kielen naksautuksella ja pohkeilla eteenpäin. Kulmien kohdalla painoin oikean pohkeeni napakasti tamman kylkiin, ratsastin sen syvälle kulmaan ja asetin sitten sisälle päin.
Laukattuamme noin seitsemän kierrosta hidastin Aikun raviin, keskityin pitämään takapuoleni tiukasti satulassa laukan jälkeisen kiitoravin pienessä pomputuksessa, tein täyskaarron ja nostin jälleen laukan. Ja taas tehtiin samat harjoitukset, mutta vain toisessa kierroksessa.
Päätin pienen koulutreenini Aikun kanssa kymmenen minuutin jäähdyttelylompsintaan ohjat löysinä. Aikku puhkui vieläkin intoa ja olisi ilmeisesti jatkanut ilomielin karauttelemista ympäri kenttää. Kiedoin kädet sen vahvan, kullanruskean kaulan ympärille ja rapsutin oikein kunnolla lavasta. Olin testannut tamman osaamista perusasioissa, ja rouva vaikutti oikein mukavalta ratsastaa! Ehkä hieman hitaalta ja pökkelöltä ensi alkuun, mutta kyllähän se siitä syttyi, kun rupesi kunnolla töitä tekemään. Olin juuri ohjannut pärskivän Aikun kaartoon ja hypännyt alas selästä, kun Amar saapui nojailemaan portin pieleen.
"No?" tallin omistajatar kysyi ystävällisesti.
"Aikku on mahtava! Tosi ihana! Alkumetrit se meni vähän hitaanpuoleisesti, mutta kyllä siitä sitten loppujen lopuksi löytyy aika paljon ruutia", hehkutin. Hymyni ulottui korvasta korvaan, ja poskilla paloivat punaiset läikät.
"No sehän on hyvä. Se nauttii kouluratsastuksesta. Esteetkin Aikku ylittää ihan hienosti, muttei niin innokkaasti kuin jolkottelee tekemässä voltteja ja pohkeenväistöjä tai viipottaa maastossa pitkin mettää."
"Jaa. Voisin seuraavalla kerralla kokeilla, miten se hyppää..."
"Kiva. Mutta minun täytyykin tästä lähteä, melkoinen kasa paperitöitä odottaa..."
Nyökättyään hyvästiksi Amar painui sisälle talliin, ja olin erottavani hiljaista mutinaa, joka saattoi olla "vihaan paperihommia" tai "hmm mm mm hm" - tai ainakin jotain sinne päin. Pieni hymy hiipi suunpieliini. Amarin punaisen ponihännän kadottua kulman taakse löysäsin minun ja Amarin juttutuokion ajan kärsivällisesti odotelleen Aikun satulavyön ja nostin jalustimet ylös. Itsekseni hyräillen lähdin taluttamaan hoitohevostani kohti tallia. Tamma ihmetteli kirpakassa syyssäässä puiden nakuja oksia kahisuttelevaa tuulta ja bongaili muutamia siellä täällä rehottavia ruohotuppoja, muttei kuitenkaan kilttinä tyttönä rynnännyt maistelemaan niitä.
Karsinassa riisuin Aikulta varusteet, luiskautin riimun sen päähän ja jätin sen sitten hörppimään äänekkäitten loiskahdusten kera vettä juoma-automaatista. Tamman kostuttaessa treenin aikana kuivunutta kurkkuaan vein satulan varustehuoneeseen - en voinut taaskaan olla ihastelematta huoneen moitteetonta siisteyttä - ja huuhtelin suitsien kuolaimista kaiken mönjän ja syljen. Niputin suitset pikaisesti ja kävin viemässä nekin satulahuoneeseen. Tämän jälkeen palasin Aikun karsinalle, harjasin suokkimamman kevyesti, kokeilin sen jalat läpi (ei turvotusta, epäilyttävän lämpimiä tai aristavia kohtia eikä patteja: kaikki oli kunnossa) ja jäin hetkeksi silittelemään sitä.
Jätin Aikun lepäilemään karsinaansa ja kipaisin toimistoon. Loikoilin sohvannurkassa Annikan, Wonderin ja Liisan kanssa ja vaihdoin välillä muutaman sanasen toimiston pöydän ääressä töitä paiskivan Amarin kanssa. Tuntihan siinä kului nopsasti, ja olisin mieluusti jäänyt tallille pidemmäksi aikaa, mutta kännykkä hälytti. Äiti komensi minut kotiin pikkuveljeä vahtimaan. Keräsin kamppeeni kaapistani, toivotin Amarille hyvää onnea paprujensa parissa, heilautin kättäni Wonderille, Liisalle ja Annikalle ja painelin pihalle avaamaan pyöräni lukon. Polkaisin kulkupelini vauhtiin ja suuntasin kohti kotia muistellen päivän tapahtumia.
~ Gnomzu
~ Gnomzu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)