Ruskea nahka natisee suloisesti ja satulavyön soljet kolahtavat toisiaan vasten kun nostan kauniissa kunnossa pidetyn yleissatulan Ainottaren karvaiseen, leveään selkään joka odottaa rauhassa paikallaan. Kurotan vetämään mahavyötä kiinni, jolloin tunnen tamman vetävän ilmaa keuhkoihinsa ja huomaankin kaikin voimin tapahtuneen pullistuksen siitä ettei mahavyö meinaa yltää millään kiinni. "Kuules höpsö, sitä nopeammin pääset ulos metsään juoksemaan mitä nopeammin lopetat ton pelleilyn", toean tammalle leikkisästi samalla kutitetellen sen mahapuolta. Pitkään ei tamma jaksakaan vastustaa ja saan mahavyön kunnolla kiinnitettyä. "Noin, hieno tyttö, sitten vielä suitset sulle ja kypärä mulle päähän niin voidaan lähteä, jos vaan Ulrika on Keenan kanssa valmis", jatkan tammalle höpöttelyä sen kuunnellessa korvat minuun päin suunnattuina, silmät lempeästi katsellen ja suu epäilyttävästi taskuni läheisyydessä hapuillen. En voi olla naurahtamatta ja törkkäämättä pientä piparinpalaa suomineidon suuhun yhdessä kuolainten kanssa, mikä saakin sen ilahtumaan suuresti silmien pilkkeestä päätellen!
Puettuani suitset kokonaan ratsuni päähän ja suljettuani vielä sen remmitkin astun Aikun karsinasta käytävälle ja tungen kypärämyssyn ja parempiakin aikoja nähneen, joskus mustaksi erottuneen samettikypärän päähäni. "Ulrika, ootteks te jo valmiita?" huikkaan vähän matkan päähän melko tyhjällä käytävällä. Keena-vuonohevoselle kuuluva turpa ilmestyy välittömästi ovenrakoon ja kohta perässä seuraa omaa kypärääni parempikuntoisella samettipotalla varustettu, mustahiuksisen naisen pää. "Joo, sain just mahavyönkin kiristettyä joten voidaan mennä", huikkaisee Ulrika leveän hymyn saattelemana. "Okei, lähdetään sitten!" hihkaisen innoissani hymyssäsuin, kaappaan ohjakset Aikun kauniinruskealta kaulalta ja saappaat ja rautakengät kuluneella käytävällä kopisten suuntaamme ulko-ovelle, jonka aukaistuani kohtaamme ihanan valon ja valkeuden tallin hämärämmänpuoleisen valaistuksen jälkeen.
"Voi kun täällä on iiiihanan valkoista ja pirteä ilma, ei tällaista voisi arvatakaan kun on sisällä tuolla tallissa kun ei edes ikkunoista tahdo nähdä ulos!" toteaa Ulrika innoissaan, vastasatanutta, juuri nousseen auringon valossa kimaltelevaa lunta silmät ihastuksesta soikeina katsellen. "No niinpä", totean naureskellen laskiessani Aikun satulan jalustimia ja kiristäessäni mahavyötä vielä piirun verran tallin edustalla johon ratsuni asettui seisomaan kuin patsas heti pyytäessäni. Ponnistan kevyesti satulaan (odotellen joulun jälkeistä aikaa jolloin satulaannousu ei liene yhtä helposti hoituva tapahtuma..), ongin jalustimet jalkoihini, suoristan ohjat mutkilta ja totean viereistä ratsukkoa katsoessani että hekin ovat valmiita lähtöön. "No niin, mennääs sitten", totean hymyissä suin ja painallan ratsuni kylkiä kevyesti nahkasaappaiden verhoamilla pohkeillani. Aikku lähtee välittömästi liikkelle ja ohjaan sen kentän sivuitse, lumeen peittyneiden vadelmapuskien vieritse maneesille johtavalle tielle, joka ehti valitettavasti jäätyä hiukan muhkuraiseksi ennen kuin sitä ehdittiin talven varalle tasoittaa. Aikku ja perässä innokkaasti seuraava Keena ovat kuitenkin tottuneet tiellä tallusteluun eikä haittaa ollenkaan vaikka kevyt, koskematon lumikerros onkin peittänyt reitin.
"Me tullaan Amar teidän rinnalle, sopiihan se", huikkaa Ulrika Keenan selästä ohitettuamme maneesin ja jatkaessamme askellajibaanan ja vanhan metsän välisellä kärrytiellä. "Tietysti sopii, sittenhän on helpompi jutellakin", huikkaisen Ulrikalle silmää iskien takaisin ja käännän ylävartaloni satulassa väärinpäin voidakseni seurata kuinka Keena venyttää ja reipastaa askeltaan huippuvauhtiin saadakseen Aikun käynnillä kiinni, Ulrikan myötäillessä tamman mahtipontisia liikkeitä naurussasuin. Pian jatkamme siis matkaa rinnakkain, suut lakkaamatta käyden kun höpötämme tallilla sattuneista kommelluksista, tulevista tammojenastutushaaveista, joulunodotuksesta, seuraavasta kesästä, ja kaikesta muustakin mahdollisesta maan ja taivaan välillä.
"Hei ravattaisko välillä?", kysäisen kun tajuan tallustaneemme jo pitkän matkaa löysin ohjin, hevosten haistellessa lunta ja napsiessa lumisia, tien ylle kaartuvia kuusenoksia parempiin suihin rinnakkain lompsien. "Joo, hyvä idea", Ulrika naurahtaa. Kokoamme ohjat ja kannustamme ratsumme yhtaikaa rentoon, reippaaseen raviin jota keventelemme lähes samaan tahtiin. Aiemmin kun tie haarautui jatkumaan joko rinnettä alas järvelle tai vasemmalle pellon ja kuusimetsän väliin, valitsimme ylemmän metsään suuntautuvan reitin. Nyt molemmilla puolillamme kohoaa ylväs kuusimetsä lumisine latvoineen ja oksineen, siellä täällä aluskasvillisuus onnistuu vielä pilkistämään kevyen lumikinoksen alta ja lähes joka puolella risteilee oravien ja jänisten jälkiä. Ravaamme hevosten valitsemaa reipasta tahtia eteenpäin hiekka- ja lehtipohjaisella, lumen kuorruttamalla tiellä joka tekee loivia mutkia siellä täällä. Jonkin matkaa hiljaisuuden keskellä, ainoiden äänien ollessa satuloiden narina ja hevosten kavioiden kopse ja töminä, saavumme tallin naapurin omistamalle pellolle joka avautuu edessämme suurena, tasaisena lumikenttänä.
"Kuule, eikös oliskin aika vähän laukata?" kysäisen Ulrikalta pilkettä silmäkulmassa tietäen että meillä on lupa ratsastaa lähes kaikilla naapurin pelloilla näin talvisaikaan. Keena tuntuu ymmärtävän lauseen vähintään yhtä hyvin kuin Ulrika, sillä se nosta heti niin korvat kuin päänsäkin pystyyn ja aloittaa innokaan tepsuttamisen, joka pian tarttuu Aikkuunkin. Nauraen Ulrika vain nyökkää, ja salamana kiitävätkin jo kaksi ratsuamme poikki pellon minkä suhteellisen lyhyiltä kintuiltaan pystyvät, hännät viireinä tuulessa hulmuten ja lumi perässämme pöllyten! Naurumme, hevostemme puuskutus ja niiden kavioiden töminä kaikuvat varmasti kauas, niin hauskaa on vain istua kyydissä kun hevonen allasi juoksee täyttä vauhtia, loikkii eteenpäin kunnon ponnistuksin ja sen pehmyt harja hulmuaa kasvoillesi tuulen nipistellessä poskiasi ja saaden silmäsi valumaan.
Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan, myös pelto jolla laukkaamme, ja on pakko hidastaa ravin kautta käyntiin, mikä tässä vaiheessa sopii ihan hyvin ratsuillemmekin, jotka puuskuttavat kaulat kevyesti hionneina pitkästä laukasta. "Se oli kyllä parasta pitkään aikaan", toteaa Ulrika naama kestovirneessä, enkä voi kuin nyökätä ja naurahtaa hengästyneenä. Annamme taas ratsuillemme pitkät ohjat kun suuntaamme pellolta metsän siimekseen kiemurtelevalle polulle, jossa joudumme kulkemään perätysten, minä ja Ainotar ensimmäisinä. Aikku ei tietenkään voi vastustaa kiusausta vaan repii lumisia puiden oksia hampaillaan, tiputtaen tietysti samalla aimo annoksia tuota ihastuttavan viileää ainetta meidän kaikkien niskaan. Mutta ei sillekään jaksa näin onnellisena kuin nauraa!
Polku, jolla tammat varsin varmajalkaisesti askeltavat, nousee harjun rinnettä ylöspäin, jolloin nousemme kevyeen istuntaan ja annamme ratsujen tehdä töitä. Harjun laella polku kääntyy sen suuntaiseksi nyt korkeiden, kevyessä tuulenvireessä humisevien mäntyjen keskelle. "Hei tässähän voitaisiin ravata?", kysäisen Ulrikalta häneen päin satulassani kääntyneenä. "Joo, ravataan vaan, eiköhän nää neidot oo jo laukkailusta toipunu", toteaa Ulrika hymyillen. Siispä nostamme ravin, joka tällä kertaa tosin on rauhallisempi kuin ensimmäisellä ravipätkällä. Jatkamme matkaa ravissa läpi mäntymetsän, lumikuorrutteen alta pilkottelevien kanervien ohitse, pitkin polkua jonka lumenpinnan koskemattomuuden rikkoo silloin tällöin jäniksen loikkimajäljet. Polku jatkuu melko suorana pitkin harjun lakea kunnes laskeutuu notkelmaan jossa kesäisin voisi poimia vadelmia. Nyt alastomat vadelmapuskat on puettu kauniin valkoiseen lumivaippaan, joka ei tosin pääse vielä kimmaltamaan auringon valossa kellon ollessa aivan liian vähän siihen että aurinko olisi jaksanut kivuta tarpeeksi korkealle. Jonkin matkan päästä polku haarautuu, ja risteyksessä pysähdymme pohtimaan Ulrikan kanssa kumman reitin valitsemme. Päädymme vasemmalle, hiljalleen kohti tallin ohitse kulkevaa asvalttitietä suuntautuvalle polulle jolla on paremmat näköalat kuin toisella polulla.
Niinpä jatkamme matkaa edelleen ravaillen, nyt leikkimielisesti silkasta ilosta joululauluja laulellen. Petteri Punakuono raikuu lumipeitteisessä metsässä yhdessä kavioiden töminän kanssa, välillä kavio kolahtaa lumen alle piiloutuneeseen kiveen. Polku lähtee nyt nousemaan toiselle harjulle jolla lumi kimaltaakin upeasti auringon oranssissa valossa. Lupaa kysymättä Aikku ponnistaa ylämäkeen laukassa, mikä ei kuitenkaan haittaa koska tiedän tamman hidastavan heti tasaiselle päästyään ja niin se tekeekin ilman että minun tarvitsee asiasta huomauttaa. Ulrikan yllättyneestä äännähdyksestä ja takaa kuulemastani hevosen puuskutuksesta päättelen ettei Keenakaan malttanut köpsytellä rinnettä ylös hitaasti enkä voi kuin pudistaa huvittuneena päätäni tammojen innostuneisuudelle.
Laskeuduttuamme toiselta harjulta, jolta aukenivat henkeäsalpaavan upeat näkymät taakse kaukana alhaalla siintävälle, kevyen jään peittämälle järvelle ja molemmilla sivuilla ylitse lumilatvaisten, kimaltavien metsien, levenee polku sen verran että uskallan ehdottaa laukkaa. "No arvaa vaan!" huudahtaa Ulrika nauraen kun kysäisen haluaisivatko hän ja Keena laukata yhtä innokkaasti kuin minä ja Aikkukin. Niinpä annan Aikulle kevyet laukka-avut ja kohta taas kiidämme männyt ja polku silmissä vilistäen, ratsun energia satulan läpi takapuoleeni tuntuen ilon kupliessa sisälläni. Kun tie alkaa kiemurrella hidastan hiukan vastahakoisen Aikun raviin, jossa tamma heittelee kavioitaan intoa edelleen pursuen. Kurkkaan olkani yli kuinka Ulrika ja Keena vielä hiukan keskustelevat siitä kuka päättääkään vauhdista, mutta kohta kuulen Keenankin kavionkopseen rytmikkäänä lähes Aikun takapuolessa.
"Nyt pitäisi varmaan hidastaa käyntiin kun tulee tuo iso tie", totean taaksepäin satulassani vääntäytyneenä pidättäen samalla Aikun ohjaksista niin että se hidastaa käyntiin ja venyttää kaulaansa vetäisten samalla ohjat pitkiksi käsistäni. "Joo, valitettavasti", Ulrika vastaa ilmeisen haikein mielin. Nyt on jäljellä enää lyhyt matka isompaa tietä pitkin tallille, joten loppumatka pitää taittaa käynnissä. "Oli kyllä ihanin maastoretki pitkään aikaan, vastasatanut lumi saa näemmä niin ihmiset kuin hevosetkin ihan hulluiksi", Ulrika toteaa huvittuneena. "No niinpä, mut on tää vaan niin ihanaa sen kaiken kuran ja kaamoksen jälkeen", huikkaisen takaisin. "Hei mitäs jos otettas vielä uusinnat siitä Petteri Punakuonosta..."
~ Amar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti