Uudenvuodenpirskeet

Meillä oli Nutun kanssa hyvin jännittävä uudenvuodenaatto jona osallistuimme taftaf's teamin maastoretkelle / uudenvuodenjuhliin..

Edessä rauhoittava rentoilumaasto, vuoden viimeiset mässäilyt ennen
uudenvuodenlupauksen täytäntöönpanoa, kivaa hengailua, rakettien
poksauttelua ja niiden jämien väistelyä. Kivaa! Ainakin niin pitkään
kunnes taftaf's teamin tallipihassa kampean tuittupäiseksi
heittäytynyttä ratsuani ulos trailerista voimia säästelemättä.
Lohduttaudun tosin sillä että monen muun ratsut tuntuvat lähtevän
lentoon pienimmästäkin räsähdyksestä ja muuten vaan huitelevan jossain
missä ei pitäisi. Mehän sovitaan joukkoon ihan hyvin, tuumin jotain
positiivista tilanteesta etsiessäni.

Ja niin totta vie sovittiinkin! Ainakin sen jälkeen kun muut hevoset
olivat saaneet tartutettua heikkopäisyytensä nuoreen Nuttuunkin.
Rentoilusta ja rauhoittumisesta ei oikein voinut puhua kun
epätoivoissani yritin saada ratsuni pysymään polulla monen muun ratsun
ryntäillessä ties missä, ja kun lumi ja puut yhtäkkiä olivatkin jotain
ihan kauhean pelottavaa ja metsässä piileksi uudenvuodenmörköjä -
justhan niistä hevosia kauhistuttaneista tontuista päästiin eroon,
hitsi vieköön!

Edes ruokailu nuotiopaikalla kesken maaston ei muodostunut turhan
rentouttavaksi: Nuttu olisi varmasti siivommin käyttäytyvässä seurassa
mutustellut heinänsä ihan siivosti, mutta kun muut hevoset vouhkasivat
ja näyttelivät hampaitaan toisilleen niin eihän Nuttukaan halunnut
ulkopuoliseksi jäädä. Ei meidän poika näin yleensä käyttäydy, ne muut
vaan niin yllytti! Nih.

Aiemmin jännityksestä solmiutunut vatsani sai kuitenkin kunnolla
täytettä vihdoin kun pääsimme takaisin lähtöpaikkaamme - jalat
tutisten, mutta hengissä! Kun hepat oli asetettu karsinoihin
mutustamaan pöperöitään, ja toivoakseni rauhoittumaan, vetäydyimme me
komentosiltalaiset päärakennuksen lämpöön ahtamaan vatsamme täyteen
jouluruokien jämiä ja saunaan pesemään pois niskaan hiipineen kylmän
hien aiheuttamaa nihkeyttä.

Puolenyön aikoihin hilppaisimme ulos rakettipaketit kainaloissa. Pum,
pum, putum, ja tallista kuului kolinaa ja kuminaa. Livahdin muutaman
muun kanssa talliin vakoilemaan ja hyssyttelemään heppoja, mutta
yllätyksekseni Nuttu olikin ihan rauhallisin mielin rakettien suhteen,
heinän loppuminen ja naapurikarsinan asukin häsläys sitä tuntui
enemmän häiritsevän. Ei siis muuta kuin hepalle heinätukko turvan
eteen, rauha maahan ja lisää rakettien loistetta pällistelemään!

Rakettien loputtua vetäydyimme jatkamaan kesken jäänyttä karaokeointia
- tai siis itse keskityin lähinnä itseni ähkyttämiseen ja
nesteyttämiseen, mutta hienosti muut kyllä lauloivat.. Tinatkin
ehdittiin valaa jossain välissä: meikäläisen tinasta muodostui
selvästi valtava pokaali ja iloisesti loikkiva varsa. Kisaonnea, iloa
ja iloisia pikkuheppoja tiedossa ensi vuodelle siis! Vaiko?

Jossain vaiheessa raahauduimme hyödyntämään paikan päältä tarjottua
yösijaa, ja aamulla hilauduimme ei-niin-pirteinä tervehtimään ja
ruokkimaan hevosia. Osa niistä jatkoi vielä uniaan valvottuaan puoli
yötä rakettien pelossa, osa steppaili edelleen hermostuneena ja osa
toivotti uuden vuoden tervetulleeksi pirteinä ja reippaina. Nuttu
kuului tuohon viimeisimpään ryhmään, ja sen pirteys tuntui lähinnä
lannistavalta kipatessani ruokaa sen kaukaloon, vettä astiaan ja
heinää verkkoon. Siivosin lainakarsinan pintapuolisesti muiden tapaan
ja kun aamutalli oli saatu hoidettua kunnialla loppuun asti,
raahauduimme me ihmisetkin aamupalalle.

Jonkin aikaa vielä jutustelimme aamupalan jälkeen ennen kuin tallien
omistajien velvollisuudet kutsuivat ja itse kukin huristeli pihasta
trailerin kera, jättäen tapahtuman järjestäjän siivoamaan sotkujamme
päärakennuksessa. Sorry taffel, toivottavasti unohdat tapahtuman
järjestämisen huonot puolet vuoden aikana ja saadaan kutsu ensikin
vuonna! :))

Joulumaasto kotitallilla

Joulumaastosta ei tänä vuonna vauhtia puuttunutkaan!

Pihalta lähdimme tietysti kauniisti järjestäytyneessä jonossa, kärjessä minä Takun vetämässä reessä istuen. Kaikki hevoset eivät olleet erityisen ilahtuneita pelottavasta reki-hässäkästä, eivätkä kohta suorittamastamme ensimmäisestä lauleskelutuokiostakaan, mutta ei yksikään hevonen kovin kauas jonosta yrittänyt paetakaan.

Järven rannasta metsään käännyttäessä jono järjestäytyi vähän uusiksi: vauhtiveikot siirtyivät kärkeen ja painelivat mäen päälle pommittaen meitä muita ratsujen kavioista lentelevillä lumipaakuilla, kiitos vaan.. Itse sain tehdä vähän normaalia enemmän töitä pitääkseni Takun ravissa muutaman muun rinnalla - sekin olisi halunnut päästellä täyttää laukkaa perässä roikkuvasta reestä välittämättä!

Mäen laella kaikki kuitenkin hidastivat vauhdin tonttujahdin ajaksi. Takkukin olisi mieluusti tunkeutunut kinoksiin monen muun hevosen perässä, mutta onneksi pari hevosta ei uskaltautunut hankeen edes ratsastajiensa maanitellessa, joten joten kuten malttoi Takkukin pysytellä polulla kun ei ihan yksin jäänyt. Me emme kyllä vartiopaikaltamme tonttua bonganneet, mutta joku onnekas sen ehti näkemään - ja myös pari ei-niin-onnekasta, joiden hevoset saivat sätkyn punanutun putkahtaessa pusikosta melkein turvan eteen..

Matka jatkui mäen rinnettä alas ja ravissa aina pellon laitaan asti. Siellä ei meno enää ollutkaan vain letkeää, kun ratsut singahtivat hurjaan laukkaan ehdittyäni juuri ja juuri laukkakäskyn henkäistä! Nyt annoin Takunkin päästellä vähän reippaampaa vauhtia, vaikka eihän ressukka reen kanssa niin kovaa vauhtia päässyt kuin muut. Saimme kuitenkin muut kiinni metsän laidassa, jossa jouduimme myös odottamaan tovin kun muutamatkin ratsastajat kokoilivat itseään lumikinoksista ja kipusivat riehakkaiden ratsujensa selkiin enemmän tai vähemmän lumiukkoja muistuttavina.

Seuraava metsäsosuus onkin eräs lemppareistani joulun aikaan: pieniä lumilyhtyjä loisti siellä täällä aarniometsän pimeydessä. Tällä kertaa emme törmänneetkään erityisen läheltä mihinkään metsän eläimiin, mutta vanha metsämaisema lumilyhtyineen oli kyllä ihailemisen ja ihmettelemisen arvoinen! Enpä tainnut olla ainut jolta pääsi ihastunut henkäisy, eikä yksikään ratsukaan tällä kertaa vaikuttanut pelokkaalta!

Aarniometsästä pölähdimme yhtäkkiä sivistyksen pariin, kuuntelemaan lasten hihkuntaa ja vanhusten voivottelua. Takkua ei huomion kohteena paistattelu haitannut tippaakaan - se törötti kuin patsas paikallaan kun kaiken ikäiset kyläläiset tulivat rapsuttelemaan, silittelemään ja naureskelemaan orin päässä vinksallaan keikkuvalle tonttulakille.

Ilokseni yksikään muukaan hevonen ei pahemmin pannut pahakseen ihmislaumaryntäystä, ja matkaa voitiin hetken kuluttua jatkaa kevein mielin. Askellajiksi valikoitui jälleen laukka, tällä kertaa tosin rento ja rauhallinen sellainen - suurin osa ratsuistakin onneksi hyväksyi rauhallisemman vauhdin, ja laukan vaihtuessa raviin jatkettiin taas joululauluja luritellen.

Loppukäynnit tallusteltiin iloisin mielin tallin pihatiellä, tallipihassa muut hyppäsivät alas satuloista ja minä kömmin ylös reen pohjalta lampaantaljojen keskeltä. Tallikäytävän täytti iloinen hyörinä ja pulina kun kaikki riisuivat hevosiaan varusteista ja raahailivat loimia ja herkkuämpäreitä edestakaisin. Vähän ajan päästä käytävä kuitenkin rauhoittui: hevoset jäivät rouskuttelemaan heiniään ja jouluherkkujaan ihmisten siirtyessä toimistoon jatkamaan naurua, laulua ja löpinää glögimukit kourissaan.

Hoitotarina 23.12.11

Kevyitä lumihiutaleita sateli alas taivaalta, kun talutin Halin maneesiin. Poni korskahti ja puhisi innoissaan. Vein sen keskelle maneesia ja kapusin ratsaille. Oli outoa nousta pienemmän hevosen selkään kuin Karos. Taputin kumminkin iloisesti ihanan Halin harmaata kaulaa ja kannustin sen liikkeelle.

Käveltyämme hetken, siirryimme kevyeeseen raviin. Annoin Halille vähän lisää pohkeita ja tunsin kuinka ori vastasi pyyntööni. Ravityöskentelyn aikana teimme paljon voltteja ja temponmuunnoksia. Halille teki hyvää ravata välillä oikein reippaasti ja välillä keskittyä menemään rauhallisemmin. Vaihdoimme pian suunnan ja lisäsimme mukaan siirtymiset ravin ja käynnin välillä. Nuori hevonen totteli kiltisti istunta-apuja, kunhan hieman avitin ohjilla.

Pian kokosin ohjia vielä hieman ja kannustin ratsun laukkaan. Muutaman reippaan raviaskeleen jälkeen meno muuttui tasaiseksi laukaksi. Maiskautin vielä muutaman kerran ja etenimme pitkin pitkää sivua. Kierroksen jälkeen jäimme isolle keskiympyrälle. Yritin hakea asetusta, mutta aluksi se tuntui olevan toivottoman hankalaa. Hali nautti laukasta, eikä olisi millään jaksanut keskittyä moiseen ”pilkunviilaukseen” – niin kuin luulen hevosen asiasta ajattelevan. Kutittelin kumminkin sitkeästi sisäohjasta, ja otin välillä hieman reippaammin, jos ei tapahtunut mitään reaktiota. Heti kun Hali hiemankin myötäsi, kehuin ja löysäsin sisäohjaa. Useiden laukkakierrosten jälkeen Hali asettui jo välillä. Vaihdoimme sunnan, teimme saman toiseen suuntaan ja siirryimme sitten käyntiin. Annoin Halin hetken kävellä ja silmäilin maneesissa olevia muutamaa estettä. Esteet olivat noin 40cm korkeita, joten sopivat seuraavaan harjoitukseen vallan mainiosti.

Kokosin ohjat, ravasimme muutaman kierroksen ja lähdimme sitten tulemaan kevyessä ravissa 40cm korkeaa pystyestettä. Hali ravasi reippaasti kohti estettä ja loikkasi sen yli. Taputin ponia ja tulimme esteen vielä kertaalleen. Sitten lähdimme tulemaan harjoitusta, jossa teimme ravissa voltin esteen yli ja jatkoimme laukkaa toisen pitkän sivun. Vaikka harjoitus oli melko yksinkertainen, se oli meille vaativa. Yritimme nimittäin tehdä voltin hyvine asetuksineen ja sopivine tempoineen. Helpommin sanottu kuin tehty...!

Pitkän harjoittelun tuloksena, lopulta asetuksen poikanen alkoi vilahdella mukana. Kehuin hevosta hurjasti ja hymy nousi huulilleni. Voi sitä näinkin pienistä asioista tulla hurjan iloiseksi! Teimme vielä muutaman kerran harjoitusta toiseen suuntaan, kunnes annoin Halin kävellä. Vielä olisi hetki aikaa ennen loppuverryttelyjä ja ne aioin omistaa käyntityöskentelylle.

Niinpä kokosin ohjat ja lähdimme ottamaan rentoa, pitkää käyntiä. Hain kunnon tuntuman ulko-ohjalle ja lähdin liikuttelemaan sisäsormiani. Painoin kevyitä impulsseja sisäpohkeella ja pidin hevosen itsessään suorana ulkopohkeen avulla. Hali pärskähti muutamaan otteeseen ja alkoi keskittyä pikku hiljaa. Pian liitimme pysähdykset ja peruutukset mukaan. Pitämällä ohjastuntuman hyvänä, pystyin tekemään pysähdykset tiiviin istunnan avulla. Peruutuksissa Hali oli aluksi hieman hukassa, mutta kun se oivalsi mitä hain, homma lähti rullaamaan. Teimme jokaiselle pitkälle sivulle neljä volttia ja jokaiseen kulmaan yhden voltin. Hali alkoi pikku hiljaa aivan tahtomattaankin asettua ja taipua. Kehuin sitä, myötäsin ohjalla ja ratsastin aktiivisesti ponia eteenpäin.

Ennen loppuverryttelyihin siirtymistä, olin todella tyytyväinen Haliin. Ori kulki ryhdikästä käyntiä, asettuneena kulmissa ja astui takajaloillaan kunnolla alle. Myös pientä peräänannon poikasta oli havaittavissa. Taputin ponia kiitollisena, annoin hieman vapaampaa ohjaa ja ravasimme muutaman kierroksen kevyttäravia. Sitten siirryimme käyntiin ja kävelimme loppukäynnit.

Talliin päästyämme huomasin, kuinka Halille oli noussut jo hikipintaan, paksun talvikarvan alla. Riisuin siltä varusteet, kuivasin sitä vähän, suin ja puhdistin kaviot. Palautin varusteet satulahuoneeseen ja menin vielä hetkeksi Halin luokse, jotta sain selvitettyä jouhista takut, katsoin myös, että hevosella oli vettä.

Kun Halin pienet hikilaikut olivat kuivuneet, napsautin riimunvarren kiinni päitsiin ja talutin ponin tarhaan. Siellä sitä odotti iso kasa heiniä ja muutama hyvä kaveri. Laskin hevosen tarhaan, suljin portin ja palasin talliin siivoamaan karsinaa. Hali olikin päättänyt laittaa karsinan aivan uuteen uskoon, joten pitkän aikaa sain puhdistella sitä. Mutta kun karsina kiilsi puhtauttaan, lakaisin vielä käytävän, laitoin iltaruuat valmiiksi ja kävin puhdistamassa Halin suitset, jotka olivat parin likaläiskän peittämät.

Kun hommat oli tehty, vilkaisin kelloa ja lähdin hakemaan poikaa sisälle. Kello oli jo melko paljon ja melkein kaikki hevoset seisoivat jo tyytyväisinä karsinoissaan. Vielä muutama polle ja tallin täytti tyytyväinen rouskutus. Toivotin Halille hyvät yöt, kiinnitin joulukortin sen oveen ja hiippailin hämärälle pihamaalle, odottamaan äitiäni.

~ Wonder

hoitotarina 17.12.11

Jouluun oli enää viikon verran aikaa ja kiirettä piti! Olin kumminkin tänään päättänyt pistäytyä tallilla. Niinpä vaatimalla vaadin äitini kuskiksi ja lähdimme huristelemaan kohti Heijastuksen tallia. Kaupungin värikkäät jouluvalot ja –koristeet saivat hymyn huulilleni. Kun automme kaartoi tallipihalle, loikkasin kyydistä ulos ja pinkaisin lähimmän tarhan luokse, jossa Hali seisoi toppaloimeen vuorautuneena.

- Terve poika! Huudahdin vaalealle ponille, joka katsoi minua korvat höröllä.

Nuori Eestinhevonen upotti turpansa heinäkasaan ja riuhtaisi sieltä aimo annoksen suuhunsa. Naurahdin ja menin ottamaan orin kiinni. Talutin, edelleen heiniä rouskuttava, Halin talliin ja päästin sen karsinaansa. Voi miten hienosti talli olikaan koristeltu jouluisin nauhoin ja köynnöksin. Suljin karsinanoven, jottei Hali pääsisi tekemään liian läheistä tuttavuutta värikkäiden joulupallojen kanssa, ja hain varustehuoneesta varusteet. Samassa törmäsin Amariin, joka oli juuri tullut tuomaan äsken ratsastamansa hevosen varusteita.

- Hei Amar! Olettepa te koristelleet tallin hienoksi!
- Hei Wonder. Voi kiitos, parhaamme olemme yrittäneet, jotta joulumieli tarttuisi vähintäänkin jokaiselle tallilla kävijälle!
- No siinä olette varmasti onnistuneet! Halikin oli niin innoissaan punaisista joulupalloista.
- Voi sitä poikaa, se on kyllä välillä semmoinen vesseli, että jaksaa innostua jopa joulupalloista. Sen takia olikin tärkeää sijoittaa koristeet tarpeeksi kauas hevosten suista ja niin, etteivät ne sitten tipahtelisi ympäriinsä.
- Olet oikeassa. No mutta minä menen varustamaan orin ja menemme sitten hetkeksi hieman ratsastelemaan.
- Selvä, minä en pidättele sinua pidempään, mutta voisin sen verran sanoa, että Halilla on ollut parin päivän vapaa, joten se saattaa olla tavallista virkeämpi.
- Selvä, pidän mielessä.

Jatkoin kulkuani Halin luokse ja ryhdyin oitis sukimaan sitä. Poika nautti selvästi huolenpidosta ja painautui sukaa vasten. Harjasin lumiset jalat ja puhdistin kaviot vielä, ennen kuin varustin tomeran hevosen. Kun pääsimme ratsastuskentälle Hali hörisi innoissaan tarhoissa jököttäville kavereilleen, mutta malttoi kumminkin seisoa aloillaan sen aikaa, kun kiristin vyötä ja lyhensin jalustimia.

Päästyämme alkuverryttelemään nautin täysin siemauksin pakkasilmasta ja pörröisen hevosen leppoisasta käynnistä. Koottuani pitkän kävelyn jälkeen ohjat, kehotin hevosen raviin. Hali totteli muutamaa pohkeiden puristusta ja pisti hölkäksi. Keventelin ratsun selässä ja ohjasin sitä volteille. Koko kenttä oli käytössämme, joten teimme paljon suunnanvaihdoksia ja ympyröitä. Aluksi Hali oli oikea kankeuden huippu. Se kääntyi kuin betoni seinä, mahdollisimman suorana. Kymmenen minuutin ravailun jälkeen ympyröitä oli tultu tehtyä jo sen verran, että väkisinkin alkoi ori hieman taipua.

Taputin ponia, annoin hieman pohkeita ja lähdimme ottamaan hieman reippaampaa ravia. Lumi oli peittänyt alleen jo hyvin kentän hiekan, mutta onneksi ei ollut kovin liukasta. Varmajalkainen Hali taapersi reippaassa ravissa, niin että hokit tepsivät kyllä. Parin kierroksen jälkeen siirryimme taas hieman rauhallisempaan menoon ja lähdimme tekemään ravissa loivaa pohkeenväistöä pitkältä sivulta keskihalkaisijalle. Aluksi poika yritti hieman päästä väistämästä, mutta lopulta se tuhahti närkästyneesti ja päätti tehdä kuten pyydettiin.

Puolet tunnista hioimme armotta liikkeitä, jotka saivat hevosen enemmän taipuisammaksi. Kun olimme puolessa välissä tuntia kävelleet hetken, nostimme viimein laukan. Kun Hali pääsi vauhtiin, se laukkasi oikein reippaasti. Teimme isoa pääty-ympyrää, jolla hain kunnon asetusta. Myötäsin sisäohjasta, ratsastin hevosta kohti ulko-ohjan tukea, mutta pidin visusti huolen, ettei herra yrittänyt lähteä lampsimaan ulospäin, joten ulkopohje muistutti aina välillä missä mennään. Muutaman kierroksen jälkeen istuin syvälle satulaan, vaihdoimme ravissa suunnan ja teimme saman toiseen suuntaan. Sitten oli aika koittaa vielä yhtä harjoitusta, ennen sisälle palaamista.

Tulimme ravissa sisäuraa pitkin ensimmäisen valotolpan kohdalle, jossa teimme laajan takaosankäännöksen tehden siihen ympyrän, kun pääsimme takaosankäännöksen aloituspaikalle, nostimme laukan. Aluksi Hali suoritti tehtävää hieman kankeasti, mutta kolmannen yrittämän jälkeen aloin tuntea parannusta. Hali nimittäin käytti takaosaansa huomattavasti paremmin, asettui rennommin ja toimi pontevammin laukannostossa, kuin aluksi. Kehin hevosta hurjasti, toistimme harjoituksen vielä toiseen suuntaan, ennen kuin jäähdyttelin hevosen ja vein sen talliin.

Hiki oli tullut kummallekin, pakkasesta huolimatta. Nostin satulan pois orin selästä ja suin sen ripeästi, ennen kuin peitin selän huovalla. Sen jälkeen riisuin suitset ja vein varusteet varustehuoneeseen. Palasin vielä hevosen luokse tarkistamaan kaviot ja katsomaan, että poni sai vettä. Ennen kuin vein Halin loppuillaksi tarhaan nauttimaan yhä kirenevästä pakkasesta, annoin sen lepäillä tunnin verran. Sen aikana ehdin pestä orin pölyiset ja kuraiset harjat.

Kun olin vienyt Halin tarhaan, siivosin lannat pois karsinasta, pesin ruoka-astian ja lakaisin käytävän. Kävin juomassa Amarin kanssa kupin höyryävää glögiä, ennen kuin laitoin orin iltaheinät ja ruuat valmiiksi ja pirautin äidin noutamaan minut tallilta. Lupasin Halille yrittäväni päästä käymään vielä ennen jouluaattoa, toivottavasti aikaa liikenisi edes muutama tunti jonakin iltana.

Talvirieha Elysessä 15.12.

Joulukuu, tämä tuotostapahtumien luvattu kuukausi! Käväistiin siis Elysen talvitapahtumassakin pistäytymässä ja sen lisäksi että Hali osallistui symppis-näyttelyihin rustailin pukukilpailuun tällaiset runojen / haikujen irvikuvat:

Hali (sij. 5/5):

Jo on ratsun selkään kivuttu,
vaan ei aivan kivutta.
Ratsuni mahaan meinasi
tekonenäni joutua
- porkkanaa kun se muistuttaa.
Ei myöskään ollut aivan helppoa,
vaahtomuovi ympärillä,
satulaan kavuta.

Ja kun kentällä laukkaamme
kaulahuivini hulmuten,
huomaan kuinka pikkuhiljaa
katoaa ratsuni karvasta lisätty valkoinen väri
ja harjasta risut,
vaahtomuovipalloni lyssähtävät,
nenänikin melkein tippuu.

Niin tulee täyteläisestä lumiukon kuorestani
pelkkä lässähtänyt valkoinen kasa,
ja uljas lumiratsuni
taas läikikkääksi muuttuu.

Takku (sij. 2/5):

Pipariratsu
koristeena ainakin
pastellihuopa.

Perla (sij. 3/5):

Kulkuset kilkkaa
kultaköynnökset hohtaa
Luciatontun.

Nutella (sij. 4/5):

Punavalkoista
poronsarvet hepalla
mul pitkä parta.

Villahaan avajaiskarkelot

Jälleen käytiin erääseen joulutapahtumaan osallistumassa, tällä kertaa Villahaassa jossa itseasiassa vietettiin avajaisia jouluisella teemalla. Halin ja Takun kanssa osallistuin HeB-koululuokkaan ja Takun kanssa päädyttiin kamppailemaan myös lumiukkomestaruudesta! Tässä tarinat:

HeB, Hali (sij. 4/10):

Ai, ai, ai! Mielessäni kirosin ideaani joulukranssin väsäämisestä. Mukavan tuoksuinen, ihanan jouluisen vihreä ja kaunis koriste - mutta myös äärimmäisen pisteliäs, eikä oman käsittelyni jälkeen luultavasti kovin kauniskaan harvenneine neulasineen. Suomalaisella sisulla, sormet verillä, kuitenkin sain kuin sainkin sidottua pienet kuusenoksat ainakin jotenkin ympyrää muistuttavaan muotoon, ja niiden päälle vielä risteilemään punaista ja kultaista silkkinauhaa peittämään neulasköyhimmät kohdat. Ja ei kuin ripustamaan koko epäkomeus tallin oven päälle roikkumaan, apunani pörröinen Kõrge Haalir. Tai no, "apunani", jonka hampaiden ansiosta koko kranssi alkoi purkautua ja ylsin vain viskaamaan sen oven päällä töröttävään naulaan. Onneksi huoleton koristelutyyli on tänä vuonna muodissa, olen kuullut...

HeB, Takku (sij. 6/10):

Aloitin Takun raivokkaan harjaamisen ja sukimisen heti saavuttuamme Villahaan vilisevälle pihalle tallin avajaispäivänä. Ori oli talven tullen saanut tottua pitkiin harjaustuokioihin, ja nytkin se tyytyi uteliaana kuikuilemaan ympäristöä trailerin ympärillä samalla kun itse olin tukehtua herrasta irtoaviin karvoihin jotka leijailivat hyvin mukavasti hengitysteihini kaikkia mahdollisia kanavia pitkin. Mutta luovan joulukoristelun vuoksi täytyy joskus vähän kärsiäkin! Hetken päästä paitsi hengitystieni, myös suka, harja ja koko puunatun polleni ympäristö lainehti karvaa - jonka minä innokkaana noukin talteen. Vetäydyin hetkeksi trailerin nurkan suojiin väkertämään historian upeinta joulukoristetta, ja ihailevien katseiden saattelemana kävin sitten ripustamassa sen paikalleen varustehuoneeseen. Tallilaisia ilahduttaisi aina jouluun asti tummanrautiaan oripoikani karvatupoista ja jouhiletistä muotoiltu sydänkoriste!

Lumiukkomestaruus, Takku (sij. 12/19):

Nuoskalumi natisi mukavasti madellessani Villahaan takapihalla pyörittäen edelläni hiljalleen suurenevaa lumipalloa ja yrittäessäni pitää loitolla ohjien päässä touhuavaa ratsuani joka jo ennestäänkin oli innoissaan lumesta, saatikka sitten kun meikäläinen yrittää tehdä jotain huisin jännää tuolle kivalle valkoiselle aineelle - voi jestas!

Vaikka ratsuni pällistely, töllistely, turvalla tökkiminen, kaviolla "hellävaraisesti" potkiminen ja ei-niin hellävarainen kuopiminen eivät varsinaisesti asiaa auttaneet, seisoi jonkin, ts. pitkän, ajan päästä pihalla kolme kauniin epämääräisen muotoista lumiasiaa päällekkäin. Niiden kokokaan ei pienentynyt kovinkaan kauniisti alhaalta ylöspäin, mutta uskoin vakaasti että kyllä tuosta vielä lumiukko saataisiin - vaikka Takun suunnitelmat taisivatkin sisältää ennemmin kuusi pallonpuolikasta maassa..

Kun olin saanut lumikasat edes jotenkin palloja muistuttaviksi, nousin ratsuni satulaan ja tarkastelin kriittisin silmin taideteostani. Takun silmät taas lähinnä pullottivat päästä uteliaisuudesta, ja sen sijaan että olisin rauhassa voinut pohtia koristuksia lumiukolleni suurin osa energiastani keskittyi ratsuni pitämiseen turvallisen välimatkan päässä pallokasasta. Nii-in, mihin sitä tulikaan lähdettyä mukaan?

Osallistujille tarjottua lumiukon koristeluvälinelaatikkoa tonkiessani löysin kuitenkin täydelliset asusteet omalle luomukselleni! Päähän neonpinkki pipo joka säikäytti kirkkaudellaan jopa Takun ainakin hetkeksi aikaa vähän mukavemman etäisyyden päähän, alimman ja keskimmäisen lumipallon välille leveä nahkavyö luomaan vihdoin todellisen eron noiden kahden pallon välille, ja kaulaan musta villahuivi. Porkkananenä osoittautui turhaksi toiveeksi: se päätyi Takun suureen suuhun saatuani sen juuri suurella vaivalla pysymään lumiukkoni naamassa, murr. No, ihan tyylikäs se kuoppakin siinä nenän paikalla oli...

Valmennus Raudikkalassa

Kaikkien joulukiireiden keskellä ehdittiin kuin ihmeen kaupalla Takun kanssa pistäytymään Raudikkalan valmennuksessa!

Kipuan innokkaana liikkeellelähtöä odottavan ratsuni selkään ja kevyellä pohkeiden painalluksella annan sille lähtömerkin heti saatuani itseni jotenkin tasapainoisesti satulaan. Kun Takku tepsuttaa ripein askelin pitkin kaviouraa ohjat löysällä, huokaisen jo etukäteen tuskasta ja nostan jalustimet ristiin satulan eteen.

Kohta orjap, valmentajamme saapuu paikalle ja hänen kehotuksestaan huidon käsilläni tuulimyllyjä, pyörittelen nilkkojani ja muutenkin hytkyn satulassa niin että Takkukin hytkähtää muutamaankin kertaan epäluuloisena kun ratsastajan painopiste vaihtelee miten sattuu ja silmäkulmissa heilahtaa käsi aina silloin tällöin. Kieltämättä iteänikin varmaan kauhistuttaisi.

Kohta aletaan kuitenkin varsinainen työskentely pääty-ympyröillä. Takku pitää onneksi itse vauhdista huolen, joten minun tarvitsee aluksi huolehtia vain ratsuni asettumisesta. Takku on onneksi melko notkea tyyppi, mutta huomaan takertuvani turhankin voimakkaasti sisäohjaan toiveenani saada ratsun kaula ja niska oikeaan asentoon. Valmentajalta saan kuitenkin heti tiukkaa kommenttia että ei sen ihan niin mene...

Kun asetus alkaa olla vähän oikeaoppisemmin aikaiseksi saatu aletaan pienentää ympyrää, ja nyt pitää huolehtia ratsun taivutuksestakin. Sisäpohkeella pidän ympyrän oikean kokoisena ja ulkopohkeeni hieman satulavyön takana ainakin yrittää saada ratsun takapuolen pysymään samalla uralla etupään kanssa. Perusasia, mutta ilmeisesti niin perusasia että siihen usein unohtaa kiinnittää huomiota - näin voisi päätellä valmentajan kommenttien ja ohjeistusten määrästä..

Kun pääty-ympyräharjoitus on suoritettu molempiin suuntiin niin käynnissä kuin ravissakin, siirrytään tekemään kolmikaarista kiemurauraa ja temponlisäyksiä. Temponlisäyksien kirvoittama tuska (vaikka Takun kunniaksi onkin kehuttava sen kivoja askellajeja) tekee kiemurauralla keskittymisen astetta vaikeammaksi, mutta jotenkin selviämme niistäkin..

Sitten on aika ravi-käynti-ravi-siirtymisille kokorataleikkaalla. Ensin Takku ei välttämättä välittäisi hidastaa käyntiin vain muutaman vaivaisen askelen ajaksi, mutta tajuaa kyllä lopulta että nimenomaan se on harjoituksen idea. Seuraava harjoitus taas on enemmän Takunkin mieleen: sisältäähän se sentään laukkaa!

Ensimmäisellä yrityksellä raviin siirtyminen "vähän" viivästyy ja uusi laukkakin nousee melkoisen hätäisesti, mutta eihän ekaa kertaa koskaan lasketa? Käyntiin siirtymiseksi saan jo vähän tehdä töitäkin, erityisesti koska joudun vähän kamppailemaan tasapainonikin kanssa Takun laukatessa niin innoissaan. Pohkeenväistöstäkin tulee vähän hätäinen, mutta uusi laukka sentään nousee reippaasti ja hienosti (ainakin ratsu oli hieno, huojuvasta ratsastajasta sitten tiedä..). Tätä harjoitusta saammekin jurruuttaa muutamaan kertaan kumpaankin suuntaan ennen kuin valmentajan suusta kuuluu jotain hyväksynnän tapaista. Yrittäisi itse tehdä moisia siirtymisiä ja ties mitä tällaisen hätähousun selässä ilman jalustimia ja samalla muka käyttää apuja kuin opetusvideota oltaisiin kuvaamassa, pah!

Lopulta rääkki kuitenkin loppuu, ja annan Takulle hiljalleen lisää ohjaa sujauttaessani särkevät jalkani vihdoin jalustimiin. Valmentajan yhteenvetoa ja yleistä neuvonantoa kuunnellessa teemme ympyröitä ja muita kaarevia juttuja letkeässä ravissa ennen loppukäyntejä, joiden jälkeen on kuitenkin pakko alistua kiittämään valmentajaa tehokkaasta ja oikeasti hyödyllisestä tunnista.

Joulukuusi tuli talliin!

Näin meidän hepat suhtautuivat kun lähimetsästä (luvallisesti!) haettu kuusi rahdattiin talliin - ja näillä "tarinoilla" myös osallistuttiin Simoran kisoihin 6.12.:

Nutella (sij. 2/15):

"Äiti, mä nitistän ton vihreän hirviön!"

Perla (sij. 6/15):

"Typerälle rehulleko enemmän huomiota kuin minulle?!"

Hali (sij. 14/15):

Sieraimet pärskyy, silmät loistaa: "varmasti syötävää"!

Takku (sij. 10/15):

"Mikäs tuo - pisteliäs, hyväntuoksuinen, tuskinpa vaarallinen.."

Nuttu ja Perla osallistuivat tuohon ekaan luokkaan alaikäisyytensä vuoksi talutuksessa järjestäjän erityisluvalla, ja Takun kanssa osallistuttiin myöskin HeA-luokkaan (sij. 1/2):

P-p-p-poker face..! Vähempikin aiheuttaa rytmihäiriöitä, joista ei ole ainakaan hyötyä koulukisojen verryttelyssä. Tietysti kuitenkin juuri kyseinen Lady Gagan Poker face -rimputus kajahti soimaan kajareista kun vetelimme Takun kanssa yltiömäisen upeaa melkein-piffipaffiamme Simoran verryttelykentällä. Eikä mennyt montaa sekuntia kun Takun askellus alkoi tuntua ennemminkin kompuroivan kamelin menolta ja omakin keskittymiskykyni oli jossain aivan muualla.

Huonoksi onneksemme ei kappale ehtinyt vaihtua klassiseen viulun vingutukseen ennen lähtövuoroamme, ja jouduimme kisakentän valkoisten aikojen sisäpuolelle edelleen henkisesti nyrjähtäneinä. Eikä liene vaikea arvata lopputulosta. Lisätty käynti varsinkin oli varmasti hyvin hulvattoman näköistä eikä ehkä niin tasaisen lisättyä, takaosakäännös ei ollut sujuvaa nähnytkään ja vastalaukkaympyrällä laukka vaihtui suunnitelmien vastaisesti joka kerta kun päässäni kajahti "p-p-p-po...", eli hyvin usein. Jos nyt jotain positiivista pitää löytää niin aitojen sisäpuolella sentään pysyttiin!

hoitotarina 3.12.11

Vedin pakkasesta jäykistyneen tallinoven auki ja saapastelin sisälle. Paksuihin talvikarvoihin sonnustautuneet hevoset söivät aamupalan viimeisiä rippeitä. Hali seisoi karsinassaan ja katsoi minua suu jauhaten viimeisiä heinän korsia.
- Terve poika. Ihmettelet varmaan mikä ihmeen muukalainen se siinä seisoo. Mutta älä huoli, tulin pitämään sinulle seuraa ja viettämään kanssasi mukavaa päivää.
Rautiaankimo Hali hörähti lyhyesti ja päätti tutkia vielä kerran karsinan mahdollisten heinänkorsilöydösten toivossa. Hymy huulilla suunnistin satulahuoneeseen. Muutamaa minuuttia myöhemmin löysin itseni jo orin karsinasta, suka kädessä. Tehtyäni perusteellisen aamuharjauksen, rupateltuani hevosen kanssa ja tarkistettuani kaviot, napsautin riimunvarren riimuseen ja suunnistimme Halin kanssa pihalle.

Hengityksemme höyrysi, kun pujahdimme valkoisten aitojen ympyröimälle kentälle. Ori katseli ympärilleen hetken ja kun irrotin narun se ravasi kentän ympäri ja jäi seisomaan paikoilleen. Katsoin hetken uutta tuttavuuttani ja nappasin sitten juoksutusraipan. Eikä aikaakaan, kun Hali käveli jo reippaasti pitkin poikin kenttä ympäri. Olipas se viisas hevonen! Samassa Ulrika saapui paikalle.
- Huomenta Wonder!
- Huomenta!
- Mitenkäs Halin kanssa sujuu?
- Oikein mainiosti, onhan se melko erilainen kuin Karos, ainakin päällisin puolin, mutta vaikuttaa oikein mainiolta tapaukselta.
- Sitä se on. Vaikkakin hieman kankean puoleinen välillä, mutta oikein suloinen ponipoika.
Naurahdin Ulrikan kommentille ja kehotin Halin raviin. Hevosen raudoitetut kaviot kopisivat vasten kentän pintaa, sen ravatessa kaula pitkänä ympäri kenttää. Aina välillä heilautin raippaa vauhdin ylläpitämiseksi, mutta täytyy sanoa, että melkoisen viisas otus se oli. Ravasi kiltisti eikä yrittänyt hangoitella vastaan.
- Ihana talvipakkanen on vihdoin tullu!
- Niin on, ainoastaan paksu lumikerros puuttuu.
- Jep, toivotaan että ilma pysyy pakkasen puolella, jottei saada kentästä täyttä luistinrataa vesisateen ja pakkasten jälkeen.
- No sitä toivotaan kyllä!
Reippaan vastaukseni jälkeen Ulrika vilkaisi kelloaan ja tokaisi:
- Työt kutsuu, nähdään!

Juoksutettuani Halia kumpaankin suuntaan oli kentälle jo muodustunut hieman pehmeämpia kohti, joissa pito säilyi hyvin. Niimpä kehotin hevosta siirtymään laukkaan. Kahtakertaa ei tarvinnut komentaa, kun ori jo pyyhälsi matkaan. Harja hulmuten ja kengät kopisten poni eteni kuin vapaa villihevonen. Innostuessaan oikein, se heittii hieman takapäätään ja pyyhälsi entistä reippaampaan vauhtiin.
- No no Haliseni, varo hieman, ettet liukastu!
Herralla ei kumminkaan ollut aikomustkaan hidastaa, eikä sen puolin liukastellakaan. Se nautti vapaudesta ja kirmasikin täyttä laukkaa sieraimet suurina. Läheisessä tarhassa olevat Suomenhevoset katsoivat lajitoverinsa touhua kummissaan ja yhtyivät menoon, ravaten aidan sivua edes takaisin. Iloinen nauru kupli suustani ulos, ja suuni kaartui hymyyn hevosten loikkiessa ympäriinsä. Hali pysähtyi äkisti ja katsoi kavereitaan hetken, kunnes jälleen karautti matkaan. Lopulta pyysin oria hidastamaan ja menin ottamaan sen kiinni.

Kävimme Halin kanssa heittämässä metsässä pienen kävelylenkin, ennen kuin palasimme talliin. Tallissa tarkistin vielä, että hevosella oli kaikki hyvin ja harjasin sen sualla, ennen kuin levitin loimen selkään. Muutaman minuutin kuluttua kävin heittämässä orin tarhaan ja ryhdyin siivoamaan karsinaa. Joululauluja hyräillen siistin boxin ja suunnistin takaisin lantalaan. Saatuani nämä työt päätökseen pujahdin toimiston lämpöön juomaan kupin jouluista glögiä. Samalla vaihdoin kuulumiset Amarin kanssa. Päivä oli sujunut oikein mallikkaasti yhdessä uuden tuttavuuden Halin kanssa. Vielä ennen lähtöäni, vein hevoselle vettä ja heinää tarhaan. Sitten lähdin talsimaan tallitietä pitkin kohti kotia.

Pikkujoulut Pihlajamäessä

Käväisimme tänään Takun kanssa nauttimassa Pihlajamäen pikkujoulujen tunnelmasta:

Pois tieltä
lumikuorrutteiset kivet,
kohmeiset männynkävyt.

Me täältä Takun kanssa kirmaamme,
lahjan perässä liidämme.
Kuusiin etsien kurkottelemme,
samalla ihanasta tuoksusta nautimme.
Karhutkin talviunilta herättelemme
töminällämme (anteeksi!).

Välillä vilkaistaan karttaa,
samalla kun ratsu katajikkoa hamuilee,
ja kohta taas matkaa jatketaan.

Mustikanvarpuja hento lumipeite peittää,
välillä vähän lunta niskaan saadaan,
mutta ei iloista, pikkujouluista mieltä
mikään haittaa.

Ja kas -
kun epätoivo melkein mielen täyttää,
muistaa taas millainen joulun taika on.
Tuolla kuusen alla se pilkistää:
punaisen lahjapaperin loisteen nään!

Melankoliankarkoitusmaasto kotitallilla

Heijastuksen tallipihaan oli kerääntynyt melkoinen ratsukkoletka, jota katselin silmät pyöreinä ja alaleuka hämmästyksestä maata viistäen. En minä nyt ihan näin monen odottanut lähtevän suuren syysahdinkosta keskellä meikäläisen järjestämälle maastoretkelle, mutta ymmärtäähän sen toki - kukapa ei haluaisi pelotella syksyn mörköjä karkuun juuri meidän maastoretkellä!

Lähdin johdattamaan letkaa pihatietämme pitkin kahisuttaen tienreunaan pudonneita, nyt täysin lehdettöminä töröttävien puiden lehtiä. Ehdin haaveilla hetken talven, kunnon pakkasten ja lumen tulosta ja toisella korvalla kuunnella joidenkin takana tulevien ratsujen kärsimätöntä steppailua. Kaljuun metsikköön polulle käännyttyämme nostimme kuitenkin ravin ja ainut ääni koko metsässä oli ihana, kotoinen kavioiden kopse ja lehtien kahina.

Kohta kuitenkin aloin kertoa lähimaastojemme ei-niin-hohdokasta historiaa, sillä yleisesti hevosten pelkäämä tammien reunustama ikivanha hiekkatie alkoi lähestyä.. Oma ratsuni, Takku, ei ollut lainkaan moksiskaan paikasta, vaikka ensimmäisillä maastoreissuillaan höpsötteli kyllä itsekin kyseisellä tienpätkällä. Päätin että laukkaisimme yleensä eniten kauhuja herättävän kohdan ohitse päästäksemme siitä pian eroon, mutta tarpeeksi vauhdikkaasti emme selvästi kuitenkaan menneet koska muutama ratsu pomppi, poukkoili ja spurttaili siihen malliin että jotain ne siellä vaistosivat. Onneksi mukana oli kuitenkin niitäkin ratsuja jotka eivät olleet moksiskaan paikasta ja koko porukka saatiin pian takaisin ruotuun!

Tietä ylös kylään noustuamme hidastimme käyntiin jo meluhaittojakin vähentääksemme, mutta nähdessäni vanhan halloweenkoristuksen töröttävän keskellä toria tajusin että ihan hipihiljaa emme kyllä pääse kylän läpi ratsastamaan.. Ja niinhän siinä kävi että joku hevonen ei voinut millään vastustaa koristelman heinien kutsua, osa tuijotteli asetelmaa vähintäänkin kauhistuneena paikalleen jumahtaneena ja toki joukkoon mahtui niitäkin jotka yrittivät pomppia karkuun moista paholaista.

Lopulta kaikki hevoset saatiin kuitenkin niiden rauhallisempien yksilöiden henkisellä tuella ja muulla avustuksella kauhunpaikan ohitse ja matka jatkui kivikkoista ja juurikkoista polkua pitkin kohti järven rantaa. Matkan jatkuessa kuullut halloweenjutut saivat ikävät tuntemukset vilistämään ainakin omassa selkänahassani, mutta onneksi pian saavuttiin järven rantaan ja oli aika nauttia vauhdikkaasta laukasta ja hukuttaa kaikenlaiset kammotukset kavioista lentelevään hiekkaan!

Järven rannalta kavuttiin ihastelemaan loistavia maisemia vaaran päälle. En yhtään ihmettele että muut olisivat mieluusti seisoskelleet tuijottelemassa maisemaa pidempäänkin, itsekään en meinaa saada kyseisestä näkymästä tarpeekseni vaikka käynkin sitä lähes viikottain ihastelemassa. Mutta matkaa oli pakko jatkaa, ja vaaran laelta laskeuduttuamme jatkoimmekin sitä iloisesti ravaillen ja samalla yhteen ääneen lauleskellen! Vaikka Takku onkin yleensä hyvä maastokaveri ja sitä ei pahemmin monet asiat hetkauttele, ei se pärskinnästä ja korvien heiluttelemisesta päätellen pahemmin arvostanut epävireistä hoilotustani. Eikä Takku tuntunut olevan ainut epämusikaalinen hevonen tässä joukossa..

Ratsujen helpotukseksi saavuimme kuitenkin kesken Piippolan vaarin säkeistön sänkipellon laitaan, ja yhtäkkiä lauleskelu vaihtuikin hurjaksi laukaksi - ilmeisesti ratsut olivat päättäneet yrittää karistaa kovaääniset ratsastajansa satuloistaan.. Onneksi kuitenkaan yksikään hevonen ei tässä suunnitelmassa onnistunut, ja hurjasta vauhdista huolimatta kaikki ratsastajat pysyivät satuloissa, useimmat vieläpä innostunut virne naamallaan ja tietysti silmät vauhdin nostattamia kyyneliä vuotaen. Enkä voi kieltää etteikö kunnon laukka olisi piristänyt kunnolla, varsinkin kun Takun kanssa ei edes ilmennyt ohjausongelmiakaan!

Laukan jälkeen ravailimme metsäpolkua pitkin järven rannalle, jossa annoimme hevosten juoda viileää, raikasta järvivettä. Ainakin meikäläistäkin kyllä janotti jo tässä vaiheessa, mutta edessä olikin enää loppukäyntien löntystely tallipihalle. Tallissa kävi harvinaisen kova hyörinä kun kaikki riisuivat hevostensa varusteita yhtä aikaa, jonottivat pesupaikalle hikisten ratsujensa kanssa ja raahailivat heinäkasoja kultamussukkojensa väliaikaiskarsinoihin. Kohta tallikäytävän täytti kuitenkin kotoisa heinän rouskutuksen ja tyytyväisten pärskähtelyjen ääni. Ja niinpä me kaksijalkaiset vetäydyimme toimistoon rentoututmaan ja hölisemään mehu- ja kaakaomukit kourissamme.

Pohjerääkkiä, kiitos pullapalleromaisen Halin

Kohmeinen ruoho rutisi aamulla saappaiden alla talsiessani tallille ruokkimaan nälkäisiä kauraturpia. Tuttuun tapaan Empaatti, Takku ja Hali kilpailivat hörinäherran kunniatittelistä ja kotoisa rouskutus ja kauramössön mässytysäänet täyttivät viileän käytävän suunnatessani toimistoon "tekemään paperihommia", eli juoruamaan lauantain kunniaksi aikaisin tallille saapuneiden tallityttöjen kanssa.

Kun aamujumppa tallitöiden parissa oli suoritettu muutamia tunteja myöhemmin, oli aika hakea hepat tarhoista ja alkaa liikuttaminen. Meikäläiselle arpoutui ilokseni Halin liikutusvuoro ja päätin että me suuntaisimme kentälle vääntämään pitkästä aikaa kunnon koulutreeniä. Niinpä huojuin poniherran satulassa haaveillen kohmeisten sormieni lämpiämisestä kun ratsuni kaviot reippaasti kopsahtelivat jäisen kentän pintaan alkukäyntien aikana.

Pitkään en jaksanut pelkkää kentän kiertämistä ja oman hengityksen aiheuttamien höyrypilvien tuijottelua, vaan kohta kokosinkin ohjat ja ainakin jollain tasolla lisättyä käyntiä muistuttavalla tempolla aloimme tehdä suuria ympyröitä kaikkien kentän sivujen keskelle. Notkeus ei ole Halin vahvuus, ja siksi kiinnitinkin eriyisesti huomiota siihen että taivutus ja asetus olivat kunnossa koko ajan.

Alkuun saimme vähän haeskella yhteistä säveltä, tuntui kuin oma raajojeni ja istuntani hallinta olisi ollut yhtä jäässä kuin Halin tuntoaisti, mutta hiljalleen alkoivat ympyrät jopa muistuttaa jotain sellaista mitä olin suunnitellutkin - isoja, pyöreitä ympyröitä eikä mitään ihmeellisiä venähtäneitä soikioita. Pohkeideni tila alkoi kuitenkin pian lähennellä maitohappokuoliota, joten katsoin viisaimmaksi nostaa rennonletkeän ravin, jonka tiesin Halilla olevan yleensä sellaista ettei vauhtia ainakaan lisää tarvitsisi koko aikaa potkia.

Pohkeideni säästämiseksi harjoittelimme seuraavaksi suoria uria kentän halkaisijoilla ja se sujuikin mukavasti. Nyt pystyin jopa nauttimaan kirpeästä pakkasilmasta, hiljalleen lämpenevien lihaksien lisääntyvästä toimintakyvystä ja Halin kavioiden rytmikkäästä kopinasta! Pohkeenikin alkoivat osoitella jälleen merkkejä siitä että niillä ehkä voisi tehdäkin jotain (joojoo ratsiope, painoavut ovat toki kaiken aa ja oo mutta kun hevonen omaa talven varalle sellaiset selkärasvavarastot että niiden läpi ei tuntoaistimukset hääppöisellä nopeudella kulje niin tarvitaan järeämpiä apuja seuraksi), joten aloimme vääntää nelikaarista kiemurauraa kentän poikki. Suoristukset kaarrosten välissä sujuivat nopeasti ja suoraa kuviteltua uraa seurattiin millintarkasti, mutta ne käännökset..

Ihan vain Halin notkeuden harjoittamiseksi, pohkeitani lainkaan säästelemättä, päätin vaihtaa kiemuraurat pohkeenväistöihin. Kyllähän siinä sai töitä tehdä, mutta aikamme kenttää kulmasta kulmaan vaikka miten päin sivuttain jankattuamme alkoivat väistöt hiljalleen sujuakin, Hali alkoi oikeasti työskennellä takaosallaan ja myös sen kylkien ja niskan lukot alkoivat avautua.

Edistyksestämme kiitollisena päätin että nyt olisi laukkatreenin vuoro, ja niin me kirmasimmekin maa pulleron ponin kavioiden alla jytisten ympäri kenttää! Kulmia tuli vähän suoristeltua ja maan kovuuden huomioon ottaen vauhtia taisi olla vähän turhankin reilusti, mutta lopulta palauduimme jotenkuten ruotuun ja aloitimme ah niin rakkaiden pääty-ympyröiden pyörimisen. Laukassa Hali tuntui ympyröillä vähän varovaiselta, varmasti kovan ja siksi vähän liukkaan pohjan vuoksi, ja saimme taas pyöriä pitkään ennen kuin aloin tuntea ratsuni kyljissä jotain taipumisen merkkejä.

Tahkottuamme ympyröitä laukassa molempiin suuntiin kyllästymiseen asti olin vihdoin tyytyväinen Halin taipumiseen ja asettumiseen, siirryimme raviin ja annoin oripojan ravailla löysin ohjin ympäri kaviouraa kulmien tarkasta ratsastuksesta välittämättä. Kyllä taas huomasi ettei tallilaisia ollut vakava koulutäteileminen viime aikoina kiinnostanut, vaan maastoon oli lähdetty jokaisena vähänkin aurinkoisena päivänä ja estehyppely oli tuonut mukavasti energiaa pimeisiin päiviin. Mutta jos kisaradoille aiottaisiin taas suunnata, pitäneisi kaikenlaisia taivutusjuttuja treenailla paljon, paljon enemmän.. Vaikka sitä barrel racingia - tai ehkä pitäisikin järjestää tallilaisten kesken Nez Percé Stake Race -kisoja, saisi useampi hevonen samalla kunnon taivutustreeniä, hehe!

Kysely Heijastuksesta

Käythän vastaamassa Heijastusta koskevaan topickiin ht.netissä tai virtuaalifoorumilla? Toki tänne blogin kommenttilootaankin saa vastailla!

Virtuaalisen identiteettikriisin kourissa tuskaillessani tuli mieleen kysellä teiltä vähän mielipiteitä Heijastuksesta.

Sinä, joka olet joskus ennenkin vieraillut Heijastuksessa:
Mitä muistoja tai asioita liität talliin - joku tietty toiminta, ulkoasu, hevonen, jokin asia sisällössä, rasittava omistaja..? Tekeekö jokin asia Heijastuksesta sellaisen että tallin voisi muistaa pidemmänkin ajan päästä? Jos satut muistamaan tallin useamman vuoden takaa niin piditkö siitä enemmän ennen kuin nyt - miksi (et)? Millä yksittäisillä sanoilla kuvailisit Heijastusta sellaisena kuin se muistoissasi on?

Sinä, joka et ole ennen kuullutkaan koko tallista:
Mitä voisit odottaa tallilta jonka nimi on Heijastus? Millaista ulkoasua, toimintaa, rotuja, tyyliä... Kun nyt (toivottavasti) vierailit sivuilla, vastasiko todellisuus yhtään nimen luomaa mielikuvaa? Mistä asioista et pidä tai pidät ensimmäisen käyntisi perusteella? Kiinnittikö jokin asia erityisesti huomiosi (hyvässä tai pahassa)?

Nyt pyydän teitä puhumaan suunne puhtaiksi niin lyhyesti tai pitkästi kuin haluatte, kritisoimaan ja heittelemään mädillä kananmunilla. Tietysti mahdollisista kehuistakaan en loukkaantuisi, enkä etenkään siitä jos painelisitte mielenne mukaisesti peukkua VRL:n profiilissamme ;)

Puhukaa (tai siis kirjoittakaa), kiitos!

Halloweenmaasto Mêl Serenissä

Jep, joku älykkö lähti yömaastoilemaan halloweenina, ei hyvää päivää.. Tai siis yötä.

Halloween. Mikä olisikaan parempi aika kauhuelokuville ja yömaastolle? No niinpä - siispä huristelin lokakuun viimeisenä iltana Mêl Sereniin Haalir kuljetuskopissa heiniä mussutellen! Melkein myöhästyin karmivan leffan aloituksesta, mutta sain kuin sainkin vähän kummastuneena ympärilleen kuikuilevan Haalirin varakarsinaansa heinäkasoineen ja parkkeerasin itseni mukavasti tilan päärakennuksen olohuoneen upottavaan nojatuoliin karkkikasa kourassani juuri parahiksi leffan alkaessa.

Elokuvan jälkeen hipsuttelin ihanasti majakan lailla pimeän pihan toisella puolen loistavaan talliin säikähtäen jokaista pientä risahdustakin matkan varrella. Muiden tyttöjen kiljaisut ja erään herrasmiehen, hahah, illan elämöittämisyritykset eivät lainkaan lisänneet turvallisuuden tuntua..

Hermostuneesti ympärillä lenteleville kauhukertomuksille ja muiden säikähtelemisille hihitellen ja kauhusta kankeana varustin Halin valmiiksi, tallipihalla kampesin itseni satulaan ja lyöttäydyimme jonon jatkoksi. Johtoratsukon kadotessa jonnekin kauas valokeilan ulottumattomiin mietin että mikäköhän fiksu päähänpisto sai meikäläisen lähtemään tällaiseen seikkailuun mukaan.. Kaikeksi onneksi olin sentään valinnut ratsuksi Halin! Se kun ei yleensä pahemmin maastossa sätkyile ja törttöile..

Mutta huomasinpa reissun aikana että jos en itsekään ollut ihan rauhallisimmasta päästä näin öiseen aikaan tuntemattomilla poluilla ratsukkoletkassa seikkaillessani, niin kyllä Halillakin taisivat ihan pikkuisen pöksyt välillä tutista - ripaskaakin se tuli tanssineeksi pariin otteeseen muiden ratsujen seurana. Tilannehan ei toki olisi ollut tarpeeksi paha pelkässä pilkkopimeässä metsässä josta kuului milloin minkäkinlaista ääntä, vaan joukkoa johtava Jesse päätti vielä vähän lisätä pökköä pesään kauhujutuillaan ja muistutuksillaan kauhuelokuvan vihreähiuksisesta kammotuksesta. Toivon että korvani toipuvat pian muiden päästelemien kiljahdusten aiheuttamista vaurioista - itsehän en myönnä päästäneeni pihahdustakaan!

Helpotus ja huojennus oli siis melkoinen kun tallin valot alkoivat vihdoin häämöttää kaukaisuudessa, ja huokaisin helpotuksesta kun tajusin ettei retkeen sisältynyt yhtään ravi-, puhumattakaan laukkapätkää. Käynnissäkin oli ihan tarpeeksi tekemistä kun niin ratsu kuin ratsastajakin säpsähteli välillä sellaisella voimalla että on pieni ihme ettei allekirjoittanut lentänyt satulasta. Ratsulle kuitenkin pointsit kotiin, pakko myöntää että itse säpsyilin kyllä enemmän kuin pikkuinen oriherraseni joka rauhoittui täysin hyvin pian talliin ja karsinaan päästyään.

Itse en voi sanoa voineeni rauhoittua koko Mêl Serenin aitassa vietettynä yönä, aamulla auton rattiin istui siis hyvin hermoheikko, mustine silmänalusineen ja illan kauhusta kenties lopullisesti kalvenneena zombieta läheisesti muistuttava olento kun taas kuljetuskoppiin asteli tyyneyden perikuva hirnuen heipat uusille heppakavereilleen. Selvittiin sentään kotiin törmäämättä kammotuksiin ja ajautumatta ojaan, jes! Ensi vuonna harkitsen ehkä kahdesti ennen vastaavanlaiseen toimintaan osallistumista..

Uusia tuulia virtuaaliheppailuuni?

Tajusin tässä eräänä päivänä että tarvitsisin virtuaaliharrastukseeni jotain uutta, siis ainakin itselleni uutta.

Olen harrastanut v-heppoja vuodesta -99, ensimmäiset viisi vuotta (!) vain hoitaen muiden hevosia + kilpaillen niillä pienesti yms. Se oli ihanan rentoa ja kaikin puolin kivaa, mutta kun menin hommaamaan ensimmäiset omat hevoseni niin sen jälkeen ei ole muiden hevosten hoitaminen kiinnostanut. Lisäksi olen liian kunnianhimoinen että "tuhlaisin aikaani" muiden hevosiin kun voisin käyttää sen ajan omiin hevosiini. Hoitajaksi en siis mitä luultavimmin palaa.

Vuosia keräilin hevosilleni laatispalkintoja palkintojen perään, vielä tänäkin vuonna jossain vaiheessa olin sitä mieltä että mun hevosille ei riitä kakkospalkinnot, kaikkien pitää olla ykkösiä kaikissa laatiksissa mihin osallistuvat. Mutta vaikka olisi tietty edelleen kiva omistaa vaan 1-palkittuja polleja, ei mua huvita panostaa hevosiin sen vertaa! Enää en jaksa kyttäillä kisakalentereja, tai ennen kaikkea en jaksa listata kisoja sähköpostista muistioon ja hevosten sivuille.. Kisaaminen tuntuu pakkopullalta, vaikka kukaan ei pakotakaan sitä tekemään (ainakaan kaikkien hevosteni kanssa).

Hevosten hirmukasvattaminen tuntuu myös turhan työläältä, lähinnä koska perfektionistina inhoan sitä jos kasvattilistaltani löytyy polle jolla ei ole omistajaa tai sivuja tai joka on ollut toimettomana kuukausia. En mielestäni ole mitenkään tiukka kasvattaja (joskus voi mennä vuosikin että alan kysellä että mitä kasvatilleni kuuluu siitä kun olen ekan kerran huomannut ettei sivuilla tapahdu mitään), mutta tietysti myös harmittaa jos joku kivasukuinen kasvatti menee hukkaan.

Kasvatteja en tykkää pitää itselläni jos en ole niitä itselläni pidettäväksi suunnitellut, koska "liian iso" hevosmäärä tuntuu työläältä. Juurikin sen takia että sisimmässäni haluaisin että kaikki hepat olisivat niitä ykköspalkittuja jollaisiksi en kuitenkaan nykyään niitä jaksa tehdä.

Kisojen järjestysinto on ihan minimissään tällä hetkellä. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä osallistujien lisääminen sivuille on turhan vaivalloista? Tuohon voisi auttaa se että pitäisin pienempiä / vähemmän luokkia, mutta vihaan kisoja joissa on suppea luokkatarjonta ja otetaan vain vähän osallistujia, enkä halua "tukea" vihaamaani toimintaa.

Ja tarinatoiminnasta sen verran että kyllähän sitä on vuodesta 2007 (?) lähtien järjestetty, mutta erittäin epäsäännöllisesti. Kuitenkin tarinatapahtumien aiheiden keksimiseen tarvinnee jonkinlaisen inspiksen, ja lisäksi pitäisi jaksaa sitten lukea ne osallistujien tarinat vaikka inspistä ei sitten enää olisikaan. Ja onhan tarinatapahtumat muutenkin työläämpiä kuin arvontajutut. Tarinoitakin kirjoittelen kun siltä tuntuu, enkä todellakaan haluakaan tehdä siitä mitään "pakkoa".

Jos pystyisin vain heittämään nuo laatispalkintohaihattelut ja pakkomielteet kasvattien suhteen hiiteen niin suurtalli olisi ihana. Toisaalta, olen nykyään ääärettömän laiska etsimään kuvia + kysymään kuvalupia + maksamaan kellekään mitään palkkoja kuvista. Lisäksi piirrostaitoni ovat noin 12-vuotiaan tasolla (ihan _oikeasti_ piirtämäni hevoset ovat edelleen ihan samannäköisiä kuin kutosluokan aikaisessa "välituntivihkossani"), joten en luultavasti kehtaisi laittaa mitään rustauksiani heppojen sivuille.

Kisakeskus voisi myös olla kiva jos tosiaan en olisi näin laiska. Haluaisiko joku kehitellä mulle sivuille systeemin joka lisäisi automaattisesti osallistujat oikeisiin luokkiin ja hylkäisi väärässä muodossa osallistuneet? ^___^ Tietty virtuaalikylä vois kans olla hauska, mut veikkaan että yrittäisin saada siihen enemmän yhteisöllisyyttä kuin olisi edes mahdollista ja vääntäisin sen siinä samalla niin monimutkaisesti ettei ketään edes kiinnostaisi...

Mitä jää jäljelle? Vinkkejä laiskalle harrastajalle otetaan nyt vastaan :D

Länkkärityyliin

Osallistuttiin Haalirin kanssa Salisburyn westernkisoihin ja tarinasta voi varmaan päätellä miten harjoituksen sujuivat (kisaosallistumistarinan aiheena "peili"):

Peili, tuo nerokas harjoitusväline, kannustaja ja valmentaja! Se väläyttää sinulle iloisen hymyn onnistuneen suorituksen jälkeen, eli kun möhömahainen ratsusi ei ole hipaissutkaan tolppia joita olet pujotellut, toisaalta tuijottaa kriittisesti kun kaikki ei mennytkään ihan putkeen ja ratsu ei kääntynytkään siinä missä piti. Se kannustaa ilme tuimana kun laukkaat edestakaisin tolpparivistöä ja sen viertä.

Toisaalta se ei puhu turhia, ei neuvo asioissa joita et itse tajua, se huutaa naama punaisena takaisin kun purat kiukkuasi sille. Ja mikä pahinta - sitä ei koskaan voita. Et ikinä ole sitä nopeampi yhdessäkään käännöksessä, yhtäkään tolppaa et kierrä nopeammin kuin se, et koskaan ehdi kirmata tolpparivistön päähän tai toista puolta takaisin maalilinjalle nopeammin. Vaikka miten yrittäisit tehdä käännökset tiukoiksi, kannustaisit ratsuasi kaikin voimin ja saisit omankin pääsi sekaisin pujottelussa.

Vasta kilpailussa voit päästellä riemunkiljahduksia tai takoa päätäsi tiiliseinään kun näet peilin sijasta vastustajasi. Silmäkulmastasi kun kirmaat maaliin, tai jossain kaukana maaliviivan toisella puolen kun itse vasta käännyt viimeiseltä tolpalta valmiina karauttamaan täyttä vauhtia maalilinjalle. Toivottavasti Salisburyn kisoissa ollaan Haalirin kanssa se nopeampi pari joka kerta!

Ainiin, valitettavasti peili osaa myös sellaisen pilkallisen naurun..

Valjakkomaasto feat. hoppuheppaherrat

"Yritä ny seisoa edes hetki paikallas, jooko?!" tiuskahdin hyörivälle ja pyörivälle Takulle joka ei taaskaan osannut ymmärtää että mitä pikemmin sille saataisiin valjaat niskaan ja kärryt perään, sitä nopeammin oltaisiin hiekkateillä irrottelemassa eikä tallin käytävällä nostattamassa hikeä niin kuskin kuin ajokinkin niskaan pelkällä häsläämisellä. Kateellisena tyydyin ehtiessäni vilkuilemaan Elinaa joka valjasti paikallaan töröttävän tatin perikuvaa, Halia, ja syvään huokaisten palasin oman häslääjäni valjastuksen pariin.

Lopulta perusteellisen kärsivällisyyteni koettelun päätteeksi olimme kuitenkin aurinkoisella, loppukesän lämpöisellä pihamaalla ja valmiina hyppäämään kärryihin. "Valmis?", kysäisin takanani ajokkinsa kanssa odottavalta Elinalta. Saatuani myöntävän vastauksen kirjaimellisesti loikkasin kärryihini ja saman tien sain laittaa käsijarrut päälle jotta Takku ei olisi suuressa ulkoilun riemussaan kirmannut pihaan johtavan kujan toiseen päähän kuin Viesker konsanaan.

Tuttuun tapaan sain toppuutella oriherraa aina asvalttitielle asti, jonka vierellä kulkevaa väylää jouduimme hetken aikaa kulkemaan satunnaisia pajupusikoita väistellen. Tien ylityksen jälkeen pääsimme onneksi kääntymään leveälle, tähän aikaan vuodesta rauhalliselle hiekkatielle jonka molemmin puolin kasvaa sekametsää. Vaikka ilma vielä olikin lämmin, saattoi siinä aistia syksyn tulon - kuten myös puiden satunnaisista kellertävistä lehdistä joista jotkut olivat jo tippuneetkin tienvarteen.

Käveltyämme jonkin matkaa pitkin loivasti laskevaa ja nousevaa tietä rinnatusten, päätimme että olisi ravin aika. Kumpikaan hevosista ei tosiaankaan pannut tätä pahakseen, vaan päästelimme kaikki melkoisella haipakalla tietä pitkin, perätysten ihan siltä varalta että jompi kumpi ajokeista (tai miksei ajajistakin..) olisi saanut mieleensä muuttaa mukavan maastoajelun kilpajuoksuksi. Ainakin perätysten kuljettaessa kumpikaan hevosista ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkiä kisa-aikeista, mistä olin hyvin tyytyväinen. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta kun Hali oli meillä kärryjen edessä muualla kuin kentällä, enkä vielä ollut ihan satavarma sen maastokäyttäytymisestä muutenkaan. Takun reipasvauhtisuus maastossa taas oli tullut hyvinkin tutuksi jo aikoja sitten...

Koko maastoretken ajan molemmat hevoset käyttäytyivät hienosti - hoppuillen toki, mutta se ei tällaisena kauniina päivänä ja hyvässä seurassa jaksanut häiritä! Kulkemaltamme hiekkatieltä käännyimme muutaman ohitetun kesämökin jälkeen vasemmalle metsikön suojiin vanhalle traktoritielle, jossa kyyti oli sen verran kuoppaista että katsoimme fiksuimmaksi siirtyä käyntiin. Käynnissä kiivettiin mäkiä ylös männikköisille harjuille ja laskeuduttiin samaisia rinteitä hevosten takapuolten takaa mahtavia maisemia vilkuillen.

Tie jatkui ja jatkui, kiemurteli puiden välissä ja yhtäkkiä pölähti takaisin hiekkatielle jota olimme aiemmin kulkeneet. Saatoimme siis nostaa taas ravin, tällä kertaa tosin vähän rauhallisemman. Rennonletkeässä ravissa jatkettiin nyt peltojen välissä järveä kohti laskeutuvaa tietä ja rannalle päästyämme siirryimme kulkemaan aivan rannan tuntumassa kulkevaa, toiselta puolelta lehtipuiden reunustamaa pikkutietä jolta on mahtavat maisemat järven yli kirkolle ja kylälle päin.

"Tää tie on aina niin hyvässä kunnossa ja sopivan pehmeä - huvittaisko laukata?" huikkasin perässäni tulevalle Elinalle. "Tietty, Halikin tuntuu siltä että vaikka nyt vähän kiirus onkin kun on niin kivaa, niin ei siitäkään huolimatta oo aikeita karkuun lähteä", kuului vastaus. Niinpä maiskautimme hevoset varsin lentävällä lähdöllä laukkaan, ja jouduttuani vähän jarruttamaan Takun menoa alkuun saatoin sitten nauttia kavioiden jytinästä pehmeällä hiekkatiellä ja ohjasten toisesta päästä lähtevästä kevyestä painosta sormillani.

Ihana hiekkatiemme päättyi kuitenkin lopulta Heijastuksen "kotirantaan" jolla piti hidastaa raviin ja hiljalleen käyntiin. Annoimme ajokeillemme löysät ohjat ja mahdollisuuden venytellä kevyesti hionneita kauloja kun jatkoimme menoamme rinta rinnan kohti kotia. "No, millanen Hali oikein oli maastossa ajettaessa", halusin tietysti tiedustella Elinalta. "Voi, ihana! Alkuun tuli vähän sellanen fiilis että pysyyköhän tää varmasti käsissä, mutta täähän kuuntelee paljon siivommin kun vaikka Takku, ja on kaikesta innostuksestaan huolimatta koko ajan kuulolla. Ja pienten pusikoitten kiertäminen on tän mielestä ihan turhaa puuhaa, läpi vaan ku mummon kukkapenkistä!"

En voinut olla nauramatta Elinan viimeisen sutjautuksen aiheuttamalle mielikuvalle, ja niin aurinkoinen maastoretki loppui ihanaan hyväntuulisuuteen niin kaksi- kuin nelijalkaistenkin osalta. Huippuja hevosia, upea ilma, hiljalleen syksyistyvä luonto ja hauska seura - voisiko mukavempaa päivää toivoakaan?

Halin aktiiviset ensipäivät uudessa kodissa

Halin viime päivät ovat olleet hyvin jännittäviä! No, tietysti muutto uuteen talliin torstaina oli kaikkein jännintä (tai oikeastaan se olenkin kai vaan minä jonka mielestä se niin jännää oli, ori tuskin edes huomasi muutosta käyttäytymisestä päätellen), mutta sen jälkeen ori on joutunut sellaiseksi uuden omistajansa koekaniiniksi ettei tylsää ole päässyt olemaan.

Perjantai sentään oli rentoutumista, mutta lauantaina herra pääsi siis näyttämään meikäläiselle vähän ratsuntaitojaan kentän aitojen sisäpuolella laahustellen. Sunnuntaina uskaltauduin lykkäämään herralle jo kärryt perään kentällä, koska se oli osoittanut pelkkää rentoutta koko tallillaoloaikansa eikä ratsastaessa ainakaan turhia hötkyillyt, köh.

Herra ei kuitenkaan kasvattajansa luona ollut niin tottunut kärryihin että olisin sen heti valjastanut kärryjen eteen: aamupäivällä kokeiltiin vähän miten tutulta valjaat tuntuu niskassa ja miten ohjasajo sujuu, mutta kun kaikki vaikutti olevan orille kuitenkin tuttua eikä mitenkään mieltä järkyttävää, valjastettiin se iltapäivällä kärryjen eteen. Ensin tallityttö Annika talutteli Halia samalla kun minä istuin kärryillä ja varmistin että ori todella muistaa mitä mitkäkin avun meinaa eikä kauhistellut kärryjäkään perässään. Koska kaikki sujui vähän turhankin rauhallisesti niin jatkoimme herran kanssa ajelua ihan kahdestaan, ja sain todeta Halin olevan kärryjen edessä ihan samanlainen kuin ratsaillakin: kylmän rauhallinen, apuihin täsmällisesti vastaava ja tunnollisesti töitä tekevä. Kaikki askellajit kävimme tietysti läpi molempiin suuntiin ja vaikka millaisia pyörähdyksiä suoritettiin, ja samalla päätin että seuraavan päivän koitos olisikin maastoretki kun kenttätyöskentely sujui niin leppoisasti!

Maanantai oli siis jo jonkin aikaa odotetun maastoretken tapahtumapäivä. Lähdimme matkaan Epun ja Ulrikan kanssa, ja pakko todeta että maastoretki oli jopa melkeinpä vauhdikas Halinkin osalta. Molemmilla hevosilla riitti virtaa ja vaikka jotain tällaista olin aavistellutkin, yllätti Halin vauhdikkuus ja askellajien ilmavuus meikäläisen kuitenkin. Pidättämisen kanssa ei kuitenkaan ilmennyt ongelmia, kiltti eestiläinen hidasti ja kääntyi juuri kun käskettiinkin, ollen siis varsin mukava maastokaveri ilman turhaa häsläystä mutta kuitenkin reippaudella varustettuna. Vielä kun keksisi miten sitä reippautta saisi kentällekin mukaan..

Loistava(kuntoinen) kouluratsu feat. paisunut, ryhditön ratsastaja

Hikinoro rasittavasti selkää pitkin valuen, kypärä takuuvarmasti otsaan liimautuneena kuuntelin kavioiden tasaista töminää maneesin pohjaan ja yritin keskittyä parhaani mukaan ympyrän pienentämiseen. Satulan toisella puolella työtä tekevälle Takulle ei ollut temppu eikä mikään jatkaa laukkaharjoituksia loputtomia aikoja, mutta itse aloin olla totaalisen uuvuksissa vastalaukoista, temponmuunnoksista, laukanvaihdoista, muuttuvan kokoisista ympyröistä...

Yksikseni en varmasti olisi tällaiseen hullutukseen ryhtynyt, mutta tyylikkäästi katsomon puolelta kahvimuki kädessä ohjeita huuteleva tuttavani, yksityisvalmennusta meille pitämään tullut Tytti Virtanen, koki välttämätöntä pakkoa hioa laukkatyöskentelyämme täydellisyyteen asti. Kaikkien kalloon ei tuntunut mahtuvan tieto siitä että vastahan tässä kesälomalta palattiin!

"Okei, ja sitten jättimäiselle keskiympyrälle, myötälaukka, kunnon asetus ja taivutus ja joka toinen ympyrä mahdollisimman hitaassa, joka toinen mahdollisimman reippaassa tempossa", kuului karjuntaa katsomon suunnalta juuri kun ehdin tuskastella jalkalihasteni voimattomuutta. Tiesin kuitenkin ettei vastaväitteille olisi sijaa, joten yritin pysytellä yhtä kuuliaisena kuin ratsuni, joka onnekseni hidasti tempoa pienestä pidätteestä ja painonsiirrosta, ja lisäsikin tempoa erittäin sujuvasti pääasiassa painoavun avulla.

Ikuisuudelta tuntuneen ympyrällä pyörimisen, tietystikin kahteen suuntaan suoritetun sellaisen, jälkeen kuulin vihdoin armahtavan tokaisun: "Okei, nyt riittää toi laukkaaminen jo. Kevyessä ravissa rennot loppuverkat, anna hiljalleen ohjaa ja pidä huoli että Takku määrää vauhdin mahdollisimman rentona". Vaikka lihakseni olisivat mieluusti loikanneet suorilta käsin alas satulasta ja pötkähtäneet rentoutumaan kenties koko loppuelämäkseen, olin kuitenkin tyytyväinen ettei minun tarvinnut kuin hiuksenhienoilla avuilla osoittaa orille minne mennä ja pomppia satulassa niin että se näytti keventämiseltä.

Samalla jouduin kuitenkin keskittymään myös kommenttien kuuntelemiseen, mikä ei "yllättäen" ollut sitä mieluisinta puuhaa. "Ori on huippukunnossa kesän löhöilystä huolimatta, mutta sulla on kyllä paljon tekemistä ennen kuin sun kannattaa kisaradoilla istuntaasi näyttää! Lisää ryhtiä likkaan ja pidä ne kädet paikallaan, ihme että Takku ei jo hermostunut sun tempoiluusi ja voimattomiin apuihisi. Sen verran voin myöntää että myötäsit kyllä hyvin ratsusi liikkeitä ja avut oli huomaamattomat, mutta tuosta viimeisemmästä voinee kiittää ennemminkin herkkää ja kuuliaista ratsua ja ensimmäisestä ratsusi upeita liikkeitä. Yhteistyö teillä on tosi hyvällä pohjalla, mutta kyllä sun pitää itsesi ja istuntasi kanssa ahertaa ihan urakalla kesän jäljiltä, ja voisi olla ihan hyväksi jos noi grillatuilla maisseilla hankitut vatsamakkarat lähtisivät livohkaan myös ennen tiukan kisatakin päälle pukemista.."

Okei, myönnetään: tuli niitä maissintähkiä ehkä pari liikaa syötyä ja joo joo, ehkä se ryhdikkyyskin pääsi johonkin katoamaan, mutta hei - ainakin ratsukon komeampi osapuoli on hyvässä kunnossa! Hiukan valmentajan tyyliin kuuluvista suorasukaisista kommenteista herneitä nenään vetäisseenä päätin kuitenkin näyttää heti seuraavassa valmennuksessa että ei mua tarvitsisi ihan lyttyyn haukkua, murr..

Myrtsipäivästä vähän parempaan

Vihdoin auringonpaistetta! Kun jo päiviä oli taivaalta vihmonut vettä ja ratsastuskenttä alkoi muistuttaa salaojituksestaan huolimatta ennemminkin uima-allasta, olivat aamulla tallin ikkunoista sisään kajastavat auringonsäteet iloinen yllätys.

Aamuruokinnan jälkeen tallustelin Nutellan karsinalle ja kohtasin ilmestyksen joka ei yhtään vastannut senhetkistä auringosta iloitsevaa mielentilaani: Nuttu jörmötti karsinansa nurkassa korvat luimu-lurpallaan ja mulkoili meikäläistä kuin olisin aiheuttanut orille suurtakin vääryyttä.

"Jaahas, taas näitä sun niin loistavia päiviäsi", tokaisin orille sarkastisesti. Autettuani muita tyttöjä hevosten ulosviennissä saapastelin Nutun karsinalle harjakori kourassani ja orin torjuvasta ilmeestä huolimatta hivuttauduin leppoisasti rupatellen sen vierelle ja aloin hyräillen pyöritellä sen karvaa kumisualla. Seuraavaksi oli vuorossa pölyharja ja juuriharjalla orin kylkiä sukiessani herra vaikutti jopa suhteellisen rentoutuneelta eikä sitä lainkaan haitannut että touhusin sen ympärillä. Kavioita nostaessani herra kuitenkin vähän vänkyili vastaan ja kiukutteli, mutta kärsivällisyydellä, hellällä höpinällä ja hivenellä voimaa käsivarsissa sain kaviotkin ylös ja putsattua.

Harjauksen jälkeen sujautin Nutun päähän sen ihanan pehmeän nahkariimun ja lähdin taluttamaan oria tallikäytävää pitkin. Erityisen innoissaan se ei ollut, ja ulko-ovelle ehtiessämme se olevinaan kauhistuikin erikoista valoilmiötä jota myös auringonvaloksi kutsutaan. Jo etukäteen Nutun odotettavissa olevaan hölmöilyyn kyllästyneenä huikkasin Ulrikaa tulemaan kaveriksi Pakkastakun kanssa ratsastaen, ja sillä aikaa kun Ulrika metsästi Takkua tarhasta ja puki sille varusteita me harjoittelimme Nutun kanssa peruutuksia ja taluttajan väistämistä pihamaalla. Hyvin harjoitusten ei voi väittää menneen, mutta niskojen nakkelua pahempaa dramatiikkaa Nuttu ei sentään jaksanut järjestää.

Kun Ulrika ja Takku olivat valmiita, lähdimme kulkemaan Heijastuksen pihalta päätielle johtavaa kujaa käynnissä rinnakkain. Takku yritti tietysti spurttailla ja Ulrikalla oli täysi työ sen käynnissä pitelemisessä, ja Nuttu keksi säpsyilyn aihetta niin Takun intoilusta kuin vesilätäköistä loistavista auringonsäteistäkin, vaikka kulkikin muuten kuin etana tervassa.

Ylitettyämme päätien sukelsimme kapealle polulle ihanaan sekametsään. Päätimme että Ulrika ottaisi reippaan spurtin Takun kanssa niin että vanhempi herra saisi vähän purkaa energioitaan, ja minä ja Nuttu jatkoimme hidasta, säpsyilyn täydentämää taivallustamme. Takun kadotessa näköpiiristä alkoi nuoremmalla orilla toki kova häsellys, mutta pakotin herran muihin ajatuksiin peruutusharjoituksilla. Eteenpäin lähdettiin kunnolla vasta kun peruutukset sujuivat minua miellyttävällä tavalla, ja vihdoin Nutun kintuista löytyikin vähän vauhtia kun oli kiire kaverin luo.

Ulrika ja ainakin vähän rauhoittunut Takku odottivat meitä pienen mäen laella, ja hetken polkua pitkin jatkettuamme käännyimme leveämmälle metsätielle jossa pystyimme kulkemaan rinnakkain ja rupattelemaan mukavia - orien tallustellessa nyt varsin mukavaa kävelytahtia ilman suurempia ongelmia.

Matkamme jatkui metsän siimeksessä, välillä pieniä mäkiä ylös ja alas kapuillen, ilman joenylityksiä tai mitään muutakaan erikoisempaa. Palatessamme takaisin tallille Ulrika jatkoi vielä Takun energioiden purkua maneesissa koulutreenin merkeissä, minä taas harjoittelin Nutun kanssa vielä vähän taluttajan väistämistä ja nyt se sujuikin jo paremmin. Ori oli selvästi paremmalla tuulella kuin aamulla, ja viedessäni sen tarhaan perusteellisen harjauksen päätteeksi se vaikutti jopa melkein iloiselta!

Uusin asukkaamme: Hali

Heijastuksen mutaiselle tallipihalle pompahteli toissapäivänä pyöreä, kauniinvärinen karvakasa nimeltään Kõrge Haalir. Oriherra on eestinhevonen ja Kõrge Hobusedin kasvatti, lempinimi Hali kuvaa loistavasti herran halimiseen houkuttelevaa ulkonäköä.

Halin kotiutumisvauhti oli ilmiömäinen: alkuhörinöiden ja pihalla suoritetun hyörimisen jälkeen se lompsutteli talliin nätisti meikäläisen perässä riimunnarun päässä, popsi tervetuliaisporkkanat poskeensa kovaan ääneen rouskuttaen ja keskeytti heinien mutustamisen illalla vain tervehtiäkseen sisään kopsutelleita tallikavereitaan. Se ystävystyikin naapurikarsinassa asuvan Rajattoman Pakkastakun kanssa niin hyvin että aamulla ne päästettiin samaan tarhaan yhdessä Pakkastakun entisen tarhakaverin, Lakean Nutellan, kanssa, ja päivä sujuikin orimaisen leikkikahakoinnin, tammojen perään hirnumisen ja ruohon jäystämisen parissa.

Ensimmäisen kokonaisen päivänsä Heijastuksessa Hali sai vietellä rennosti ilman liikuntaa, nauttien illalla pitkästä harjaustuokiosta jonka perusteella totesin Halin olevan hyvin jalat maassa pitävä kaveri - myös silloin kun kaviot olisi pitänyt nostaa puhdistusta varten.. Alahuuli lörpsyen se seisoskeli ja nautiskeli pitkistä harjanvedoista vaalealla karvallaan, tökkien silloin tällöin meikäläistä leikkisästi porkkanan toivossa. Eikä orin sulosilmiin katsellessa kyllä voinut olla sujauttamatta muutamaa herkkupalaa sen silkkihuulien lomitse...

Tänään oli ensimmäinen kerta kun kapusin orin selkään sitten koeratsastuksen. Alkukäynnit herra lömpsytteli tasaisen tympeään ja tervaiseen tahtiin, kyljet kankeana ja suhtautuen asettumiseenkin hyvin epäluuloisesti. Kun sitten tuskastuin käynnin hiiitauuuteeen ja kannustin oripojan raviin, alkoi askel pikkuhiljaa nousta vähän reippaammin, moottori löytyä takapäästä ja kyljetkin hiljalleen vetristyä. Laukkaympyröihin mennessä ravi oli jo melkeinpä sillä tasolla johon olen useimpien muiden hevosteni kanssa tottunut, ja laukasta pystyin nauttimaan jo hyvin ilman tunnetta että piti koko ajan patistaa oria eteenpäin.

Suurta innokkuutta Hali ei missään vaiheessa kentällä varsinaisesti osoittanut, mutta suoritti kaiken pyytämäni tasaisen varmasti hötkyilemättä tai yrittämättä mitään temppuja - luultavasti ori on liian laiska ja tunnollinen moiseen! Kentällä pyörimisen jälkeen kävelimme loppukäynnit järvelle johtavalla tiellä, ja siellä huomasin sentään eron niin ratsuni askelluksessa kuin olemuksessakin. Jo lyhyelläkin matkalla huomasi että Hali selvästi piristyi kentän aitojen ulkopuolella, ja aloin todella odottaa ensimmäistä yhteistä maastoretkeämme!

Lomaltapaluu

Sade vihmoi kellertäväruohoisia tarhoja virkistävästi kuuman kesän jäljiltä, lämpötila pysytteli alle kahdenkymmenen asteen ja tuuli ripotteli puista hajanaisia lehtiä: syksy alkoi vihdoin tehdä tuloaan.

Komeaa Pakkastakkua tämä ei tuntunut lainkaan haittaavan. Se oli viettänyt hyvin rennon kesän laitumella kirmaillen ja kavereiden kanssa nahistellen, ja nyt sillä tuntui riittävän energiaa niin työntekoon kuin yleiseen häsläämiseenkin vaikka muille jakaa. Tänään se pääsi tekemään tuttavuutta uuden tarhakaverinsa, Kõrge Haalirin, kanssa paremminkin kuin karsinoiden kaltereiden läpi, eikä se selvästikään pannut pahakseen uuden tarhakaverin saamista Lakean Nutellan lisäksi.

Aamupäivällä suoritetut leikkikamppailut orikavereiden kanssa eivät kuitenkaan riittäneet tyydyttämään Takun liikunnantarvetta, eivät lähellekään! Varustaessani sitä ratsastukseen pitkästä aikaa sain tehdä töitä pitääkseni varpaani poissa orin kavioiden alta ja saadakseni satulan oikeaan kohtaan jatkuvasti paikkaa vaihtavaan selkään, joka ei muuten ollut paljoa leventynyt kesän aikana.

Matka maneesille, kentän näyttäessä sen verran liejuiselta ettei sillä liukastelu tai sinne sukeltaminen paljoa houkutellut, oli yhtä tahtojen taistelua, samaten kuin satulaan kapuamiseni. Alkuun Takku vähän leikillään kummasteli maneesin tuulessa ulisevia nurkkia ja omaa kuvajaistaan seinien peileistä, mutta varsin tehokkaan, reippaassa ravissa suoritetun alkuverryttelyn jälkeen alkoi ori vähentää hupsutteluaan ja keskittyä vakavasti työntekoon.

Purettuaan pitkällä laukkatreenipätkällä loputkin ylimääräisistä energioistaan Takku alkoi taas muistuttaa sitä herkkää, kuuliaista, sopivan eteenpäinpyrkivää ratsua kuin mikä se oli kesälaitumille lähtiessäänkin. Takajalat työskentelivät kunnolla rungon alla, muoto oli hyvin rento, askellus tasaista ja kyljet ja niska joustavat. Treeni, joka koostui kylläkin vain perustavanlaatuisista temponvaihteluista ja taivuttavista liikkeistä, sujui niin hyvin etten malttanut lopettaa ennen kuin olimme pörränneet maneesia ympäri lähemmäs pari tuntia.

Loppukäyntien jälkeen oli mukava taluttaa täysin hikoamaton ori talliin läpi märän pihamaan, riisua sen varusteet, heittää talliloimi niskaan lämpimien lihasten suojaksi yllättävän viileältä tuntuvaa talli-ilmaa vastaan ja laahustaa itse kuumaan suihkuun lihakset kipeinä. Selvästikään Takulla ei ollut ongelmia kuntonsa säilyttämisen kanssa kesälomalla, toisin kuin eräällä...

Perla-neidon kesäloma

Oman kasvattini Perlan kesä sujui oikein mukavasti. Toki kärpäset ja paarmat saivat tamman ajoittain kiukuttelemaan, mutta muuten se näytti nauttivan rennosta elostaan laitumella yhdessä Salmenkylän Ainottaren ja Cornflower's Smigrenden kanssa täysin siemauksin.

Mutta ei nuorta tammaa tietenkään koko kesäksi raaskinut laitumelle jättää, vaan välillä piti vähän opetellakin jotain. Iltaisin rapsuteltiin, tamman suureksi iloksi, pahimmat kurat irti niin karvoista kuin kavioistakin, ja joskus Perla ei olisi millään halunnut hoivaajan lähteä luotaan pois, vaan koko yöksi olisi pitänyt jäädä rapsuttelemaan. Onneksi pieni vihaisella äänensävyllä sävytetty uhkaus sai nuoren neidon painelemaan toisten tammojen seuraan.

Viikottain Perla pääsi myös kävelylle, joko ihan vain riimun tai jopa suitsien kanssa. Ensialkuun suitsissa ei pidetty kuolaimia ollenkaan, mutta kun tammaa ei tuntunut remmien lisääntynyt määrä päässä haittaavan niin suuhun lykättiin paksut nivelkuolaimet, jotka hetken tuumailun jälkeen eivät tuntuneet lainkaan pahalta. Kävelylenkkejä suoritettiin niin kentällä, maneesissa kuin maastossakin, ja tammasta huomasi että kehän kiertäminen oli varsin kyllästyttävää puuhaa, kun taas maastossa ei tarvinnut yrittää keksiä mitään metkuja ja ylimääräistä tekemistä kun ympäristön tarkkailu oli jo tarpeeksi jännää.

Myös irtohypytystä tamman kanssa kokeiltiin aina silloin tällöin, eikä sille menolle voinut olla hymyilemättä oikein leveästi. Hypyt lähtivät vähän mistä sattui ja aina eivät jalat ihan pysyneet kropan alla vaan vinksottivat sinne tänne, laskeutumiset olivat useimmiten ikävännäköisiä tömähdyksiä ja puomit sinkoilivat säännöllisin väliajoin, mutta ainakin tammalla oli hauskaa ja vauhtia riitti!

Kesän aikana Perla oppi siis jotain uutta ja alkoi tuoda luonnettaan entistäkin paremmin esille, nyt syksyllä olisi tarkoitus jatkaa kengityksen ja ohjasajo-opettelun merkeissä!

Harrastusahdistus

Äh. Kirjoittelinpa tässä Heijastuksen sivuille selostusta syksyn mukanaan tuomista muutoksista, jotka koskee hevoskatrasta. Ja yhtäkkiä koko homma alkoi tuntua ihan älyttömältä. Ei siis virtuaalihevoset yleisesti, vaan omat päähänpinttymäni.

Suurin osa Heijastuksen edesmenneistä hevosista (ainakin vuodesta 2007 lähtien) on palkittu vähintään YLA2:lla ja jaoksen laatiksessa kakkosella, mahtuu joukkoon useampi YLA1 + KRJ I -heppakin. Nykyiset pollet on saanu YLA:sta vaan kakkosta (YLA3 on mulle sama kuin ei ois palkintoa ollenkaan), ja jokaisen nykyisen hepan kakkospalkinnon haluaisin perfektionistina saada korotettua ykköseksi, mikä useimpien kohdalla tarkottaisi rakennekuvia + lisää päiväkirjaa. Rakennekuvien kerjäily erityisesti tietyistä hepoista, joiden nimiä ei edes tiedä, ei houkuta koska palkkojen makselu ei vaan oo ikinä ollu se mun juttu (hirvee stressi, väkisin vääntäminen ja omantunnontuskat, äh) ja päiväkirjaa tulee kirjoitettua yleensäkin vaan silloin kun inspis sattuu iskemään ja löytyy kunnolla aikaa naputella kunnon tekstiä. Ja näistä syistä takaraivossa nakertaa koko ajan ajatus siitä että hepoille pitäisi tehdä juttuja ja että ne YLA1:set olis pakko repiä vaikka väkisin, mikä taas vähentää intoa entisestään. Tunnen itseni epäonnistuneeksi hevosteni kanssa jos ne ei ole ykköspalkittuja!

Lisäksi suuri osa mun hepoista odottelee jaosten laatiksia. Yksi YLA1-palkittu humma kaipailisi myös KRJ I -palkintoa (koska perfektionistiselle meikäläiselle ei kelpaa kuin se ykkönen varsinkaan kun niin monelta entiseltä hepaltani se löytyy, eli tiedän että voisin saada hepat sille palkinnolle!), mutta kisoista se ei saisi juuri yhtään pisteitä nyt kun porrastettujen pisteitä ei tietenkään arvostella. Ainakin entisellä systeemillä se olisi saanut kisoista porrastettujen kisojen perusteella täydet pisteet, mutta hihhulihei kun porrastettuja tai mitään niihin liittyvää ei tällä hetkellä ole olemassakaan. Eli pitänee ottaa kyseinen heppa eläkelaitumilta takaisin kisakentille. Muiden heppojen kanssa ongelma onkin sitten vaan se että jaosten laatikset ei yksinkertaisesti pyöri, piste. Ja vaikka ne hepat joita nyt haluaisin ilmottaa laatiksiin onkin sen verran valmiita arvosteluun ettei mun olisi pakko tehdä niille mitään, nakertaa niiden pelkkä olemassaolokin takaraivossa.

Nyt mulla on siis hurjat tallinpienennyssuunnitelmat menossa sen takia että ahdistun siitä että mun kahdeksan hevosta (okei, viisi, koska kaks on nuorta ja yks vasta tammikuussa ostettu) ei ole täydellisiä eikä ykköspalkintojen arvoisia. Hitusen älytöntä? Olisi niin ihana kun osaisin ottaa rennosti näiden heppojen kanssa, kuten jossain vaiheessa kuvittelin voivani, mutta kun mulla on ollu jo vuosia tää sama ajatusmalli päässä - mun hevosten pitää olla hyvin palkittuja! Miksi? Ei minkään arvostuksen, ihailun tms. takia, koska hyvin palkitut hevoset on niin yleinen juttu nykypäivänä että eipä paljoa hetkauttele sellaset VIR MVA Ch YLA1 KTK-I KRJ I -hevosetkaan. Mutta kun haluan todistaa itselleni olevani edelleen hyvä virtuaaliheppailija, pystyväni edelleen saamaan hevosistani yhtä hyvin palkittuja kuin muutama vuosi sitten (jolloin istuin päivittäin koneella virtuaalijuttujen takia tuntikausia, ignoorasin lemmikkini ja ystäväni bittikasojen vuoksi, tuhlasin siis myöhäisteinivuodet koneella..). Olisi niin ihana kun vaan osaisin ottaa rennosti, heittää kuoppaan "vaan" YLA2-palkitut hepat tarvittaessa ilman että se jäisi nakertamaan mieltä, ja tajuamaan sen että mun hevosista ei tule enää niin huippuja koska en halua tuhlata niihin niin paljon aikaani. Tietysti muiden on helppo sanoa että "älä ota paineita, jokainen harrastaa tavallaan, plaaplaa". Mutta kun tää on rasittava, älytön päähänpinttymä.

Aina välillä mielessä käy myös virtuaaliheppailun lopettaminen, paljolti tän päähänpinttymän takia. Mutta se ei kuitenkaan tunnu ollenkaan oikealta vaihtoehdolta. Koska
a) en haluaisi heittää (omaani tai muiden) vuosien harrastusta hukkaan, vaikka aika hukkaan heitetyltä oma harrastukseni kyllä tälläkin hetkellä tuntuu kun ei mun kasvatteja näy paljoa minkään rodun sukutauluissa enää yms. Mutta joka tapauksessa kun katselen hevoslistaani ja bongaan sieltä esim. edesmenneen Ruiskukan kasvatin, on ensimmäinen reaktio se etten vaan voi lopettaa. En halua olla se joka lopettaa viimeisen aktiivisesti olemassa olevan ruiskukkalaisen (tai jonkun muun rotunsa piirissä legendaarisen kasvattajan kasvatin, ja siis ihan vaan teoreettisesti sen viimeisen olemassaolevan), jonkun vuosien harrastuksen tulokset. Mikä on ihan älytöntä, koska esim. Marjo / Lilja itse lopetti eikä häntä varmasti pahemmin liikuta miten hänen virtuaalikasvattinsa voivat, näkyvät sukutauluissa vuosien päästä jne. Mutta jotenkin musta on niin surullista että virtuaalimaailman historiasta katoaa isojakin osasia ihan humpsis vaan bittiavaruuteen, vaikka ne on joskus olleet tosi tärkeitä osia virtuaalimaailmaa. Jotenkin haluaisin säilyttää kaiken virtuaalimaailman historian omissa hevosissani, :lol:.
b) joskus virtuaalihevoset on ihan parasta terapiaa. Sillon kun kirjoitusinspis iskee niin ah, virtuaalitarinoiden kirjoittelu on vaan ihan parasta! Ja kun hepat menestyy kisoissa tai kun omiin tarinatapahtumiin tulee enemmän osallistujia kuin osasi haaveillakaan, kun joku muistaakin tallin tai jotain siihen liittyvää vuosien takaa. Sitäpaitsi, kun tässä maailmassa on ollut mukana yli kymmenen vuoden ajan, uhrannut talliin ja hevosiin laskemattomia tunteja, saanut kavereita, plamplam, niin mietin joskus että miten tyhjältä tuntuisikaan kun enää ei olisikaan tätä maailmaa suunnilleen jokapäiväisessä elämässä. Vaikka jo jonkun aikaa oon ollu aika laiska tän yhteisöllisyyden ja monien muiden juttujen suhteen jotka on ollu tärkeitä tässä harrastuksessa joskus, kuitenkin on fiilis että jotain puuttuisi mun elämästä ilman virtuaaliheppoja.

Muiden vanhojen harrastajien mukana roikkuminen kyllä vaikuttaa myös niinä hetkinä kun tekisi mieli lopettaa. Ei silleen "kun tuokin täällä vielä pyörii niin pitää munkin jaksaa", vaan jotenkin antaa toivoa että ehkä siitä "vanhasta virtuaalimaailmasta" ja niistä vuosien takaisista tiedoista onkin jotain muutakin jäljellä kuin vain mun omat muistoni. Nyt kun katselee ht.nettiä niin jotenkin harmittaa miten tietämättömiä uudet harrastajat on esim. legendaarisista talleista yms. Tietysti, mistäpä he tietoa saisivat kun ovat uusia, eikä kaikki "vanhoista asioista" jotain tietävät (kuten minä) vaivaudu esim. VWikiin mitään raapustelemaan tai muuten selittämään.

Ehkä kaipaisinkin vaan takaisin niihin aikoihin kun foorumeissa pyöri samat tutut ihmiset, jaokset ja muut pyöri moitteettomasti, kaikki vähänkin enemmän foorumeilla palloilevat tunsi toisensa ja hyvät laatispalkinnot eivät olleet mitään itsestäänselvyyksiä? Nyt kun tuntuu että mitenkään ei ole mulle hyvä harrastaa / jättää harrastamatta..

Sori venähtänyt turhanpäiväinen, epälooginen löpinöinti, on vaan ollut liikaa aikaa ajatella virtuaalijuttujakin töissä :roll:

Nimilistavalmennus Katvustossa

Osallistuin Aikun kanssa Helppo A-tasoiseen nimilista-kouluvalmennukseen Katvustossa ja tällaiset kommentit ansaitsimme valmentajana toimineelta Kisshulta:

"Aikun touhu näytti hyvältä, tämä tamma toimi rauhallisesti ratsastajansa alla. Se oli kuitenkin herkkä painoavulle, mikä näkyi välillä väistöharjoituksissa. Sujui kuitenkin kumman mukavasti, ravilisäyksissä Aikun vauhti yllätti, se osasi olla aika temmokas, mutta vähän laahaavan käynnin jälkeen ravi näytti aika hurjalta. Laukassa työskentely oli upeaa, tamma laukkasi energisesti nostaen jaljoka. Laukanvaihdot sujuivat hyvin ja tamma laski päänsä nätisti peräänantoon ottaessaan vastaan ohjeita. Upeaa tiimityöskentelyä, tähän tammaan on annettu paljon aikaa."

Suunnistusta SRY Cupin merkeissä!

Käväisimme Takun kanssa hakemassa vähän jännitystä kesälomailun oheen ja osallistuimme suunnistusratsastusyhdistyksen cupin helppoon nopeusluokkaan seuraavalla tarinalla (sij. 1/3):

"Kolme, kaksi, yksi - ratsasta!" Näistä sanoista alkoi niin minun kuin ratsunikin ihka ensimmäinen kisakoettelemus lajissa suunnistusratsastus! Lähtölinjan ylitimme reippaassa ravissa, aavalta pellolta metsään puikahdettuamme nostimme laukan tasaisella kärrytiellä ja päästelimme metsän ihanassa rauhassa ja puiden tuomassa helpottavassa varjossa menemään siihen asti kunnes katsoin aiheelliseksi vilkaista välillä karttaakin. Matka jatkui edelleen metsikön suojissa - välillä pikkuruisia mustikkapöheikköjen alta juuri ja juuri pilkottavia polkuja pitkin, välillä hiekkateillä jotka kumisivat Takun raskaiden kavioiden alla.

Pari ensimmäistä rastia löytyivät vaivattomasti, olinhan jo pikkutytöstä asti ollut, krhm, lahjakas suunnistaja vaikken lajia liikuntatuntien ulkopuolella harrastanutkaan. Kartta pysyi kourassa oikein päin ja jouduttuamme rämpimään vähän tiheämmän ryteikön keskellä toimi kompassi hyvänä apuna oikean suunnan varmistamisessa. Silloin tällöin töllistelin upouuden sykemittarini kelloa ja totesin aina helpotuksekseni että olimme ihan hyvässä vauhdissa. Kunnes..

Saavuimme suuren pellon laitaan, aivan kuten loistavilla suunnistajantaidoillani olin kartasta päätellytkin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti että nyt laukataan ja lujaa, ja ajatustenlukijaratsuni porhalsi vauhtiin ennen kuin ehdin edes "hoplaa" kiljaista! Tasapainoni pääsi tuossa vaiheessa vähän horjumaan, kuten ote tiukasti puristamastani kartastakin, mutta kohta olin taas täydellisessä kevyessä istunnassa reidet hoosiannaa huutaen. Yhtäkkinen tuulenpuuska kuitenkin yllätti meikäläisen täysin vauhdinhuumasta nauttiessani, ja lennätti kartan kädestäni sellaiselle vauhdille että kun ratsuni vielä kiisi koko suomenhevosen voimallaan päinvastaiseen suuntaan kuin kartta, ei ollut toivoakaan että olisin sitä enää kiinni saanut.

Voi itku! Mutta onneksi minulla on vielä kompassi, ajattelin hidastaessani ratsuni vauhtia hiljalleen. Kisa oli osaltamme ohi kun rastien sijainnista ei enää ollut tietoakaan, mutta voisin ainakin etsiytyä kisapaikalle, reilun pelin hengessä taputtaa voittajalle katkeruuteni niellen ja jälkikäteen lähettää kisojen järjestäjälle reklamaation tuulenpuuskasta (se oli varmasti suunniteltu juttu!). Nyt piti kuitenkin löytää linnuntien mukainen tuulensuunta kisajärjestäjän tallille ja kääntää ratsun turpa siihen suuntaan. Mutta.

Tuijotin kompassia ihmeissäni ja jotenkin mielessäni välähti Jack Sparrow ja hänen kompassinsa joka osoittaa sinne minne henkilö haluaa. Ainut vain että minun kompassini ei osoittanut, ei ollenkaan. Se ei osoittanut minnekään! Selvästi maan magneettikentätkään eivät olleet puolellani, vaan kompassin neula pyöri mielivaltaisesti miten sattui, yritinpä asetella sitä miten päin tahansa. Onneksi omaan loistavien kartanlukutaitojen lisäksi melko hyvän suuntavaistonkin, joten ei tuottanut ongelmia lähteä sinne suuntaan mistä olimme pellolle tupsahtaneetkin.

Jossain vaiheessa metsässä tarpominen alkoi kuitenkin tuntua epätoivoiselta, mutta sitten korviini kantautuikin ratsuani kauhistuttava, itseäni ilahduttava jytinä ja oksien rytinä: melkein päällemme tupsahti pöheikön pimennosta toinen ratsukko, ratsastajalla kartta fiksusti kaulassa roikkuen ja kompassi taskussa. Onnekseni kyseinen ratsastaja ei selvästikään ollut tavoittelemassa itselleen huippuaikaa vaan malttoi jopa neuvoa meidät lähimmälle tielle jota pitkin pääsisimme suht helposti tallille, ja niin ravailimme takaisin lähtöpaikalle suunnistusrastien sijasta tuttua tienhaaraa matkalla etsien.

Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka kadonnut karttani ja sekaisin mennyt kompassini ei niiden lahjoittajana toiminutta kisajärjestäjää ilahduttanutkaan!

ht.net: Miten päädyit virtuaalimaailmaan?

Oma vastaukseni Jonnan esittämään kysymykseen:

Bongasin muistaakseni Hevoshullun Tallinseinältä (vai mikä se lehden loppuosassa oleva "ilmoitusseinä"-juttu onkaan) jonkun virtuaalitallin osoitteen -99 ja tässä sitä ollaan... :D

Harrastin tuolloin jo heppoja muutenkin aktiivisesti, mutta ehkä virtuaalipolleissa viehätti se että saattoi kisata GP-tasolla vaikka oikeasti olikin vain HeC-tasoa ja kun rakastin silloin kirjoittamista vielä enemmän kuin nyt niin olihan virtuaalitalleilla hepojen hoitaminen loistava tapa luovuuden purkamiseen, kirjoitustaidon kehittämiseen jne. Ja sitten kun 2004 saatiin laajakaista ja sai olla netissä niin paljon kuin lystäsi niin pakkohan sitä oli unelmatallia alkaa kyhätä pystyyn! :P

Alkuaikoina en juuri virtuaalipuolelta saanut oppia reaalielämän hevosharrastukseen, mutta nyttemmin olen täällä tutustunut esim. lännenratsastukseen ja gymkhanaan paremmin kuin IRL.

~ Amar

Kesänaloitusmaasto kotitallilla

Oli Heijastuksen kesämaaston aika ja aurinko porotti kuumana pilvettömältä taivaalta. Jo paikalle saapuneiden ratsastajien kanssa rupatellen laitoin ratsukseni valkkaamani Pakkastakun maastoilukuntoon satuloineen ja suojineen ja sillä aikaa saapuivat loputkin ratsukot tallipihalle - pian päästiinkin jo matkaan ja havumetsän ihanaan viileyteen!

Paikoitellen havupolulla ravailun katkaisivat pienet ja vähän isommatkin purot. Takku töllisteli ensimmäistä vastaan sattunutta puroa varsin varauksellisesti, mutta pienen rohkaisun jälkeen asteli kuitenkin varovaisuutta noudattaen siitä läpi. Suuren huvin toivossa käännyin katsomaan taakseni kohti ratsukkoletkaa kun itse olimme selvinneet purosta ilman draamoja, ja sainkin nauttia mitä erikoisemmistä esityksistä! Joku ratsu puhalteli vettä ihmeissään ja suoritti sitten yllättävän jättiloikan sen yli, toinen ylitti puron vauhdikkaammin kuin ratsastaja selvästi oli suunnitellut, joku taas vaati ratsastajansa täyden keskittymisen ja vähän äänihuulien verryttelyäkin ennen kuin yli päästiin, mutta mahtui mukaan sentään ihan lunkisti puron ylittäviä tapauksiakin.

Puikahdettuamme metsän siimeksen kapealta polulta hiekkatien varteen oli aika päivän ensimmäisen laukkapätkän! Takun tapaan muutkin ratsut laukkasivat innokkaasti harjat ja hännät hulmuten, kuitenkin ratsastajien komennossa pysyen koko matkan asvalttitien läheisyyteen jossa piti hiljalleen vaihtaa käyntiin mallikelpoisesti sujuneen tien ylityksen ajaksi. Tien toisella puolen matka jatkui kukkulan laelle kavuten ja korkeuksissa hengähdettiin hetki mahtavia maisemia ihastellen.

Pian kukkulalta laskeutumisen jälkeen koitti useimpien ratsujen kauhun hetki kun saavuimme evästyspaikkaamme, paikalliselle vuohifarmille! Moni heppa töllisteli pikkuotuksia turvallisen välimatkan päästä kaula pitkällä, toiset pärskivät ja pyörivät kun ratsastajansa yrittivät saada nelijalkaisia hieromaan tuttavuutta mutta oli joukossa taas ainakin yksi lunkimmin ottava karvakorvakin. Takku kuului porukkaan joka ensin kyttäili innokkaasti aidan ylitse ja lävitse töllöttäviä vuohia vähintäänkin epäluuloisesti, mutta rauhoittui hiljalleen tajutessaan ettei luultavasti joutuisi pitkien partakarvojen ympäröimään pikkukitaan kenenkään päivälliseksi. Me ratsastajat hylkäsimme ratsumme pieniin tarhoihin noiden ihmeellisten miniotusten lähelle kun itse kiiruhdimme farmin etupihan auringossa loistelevalle nurmikolle mussuttelemaan eväitämme ja jatkoimme matkaa vasta jonkin aikaa nurmikolla lepäiltyämme.

Matka jatkui porottavassa auringonpaisteessa pellonreunaa myötäillen, kunnes asvalttitien ylityksen jälkeen pääsimme pujahtamaan taas ihanan viileään metsään ja siellä kiemurtelevalle polulle. Metsän keskeltä saattoikin jo havaita lähestyvän järven tuoksun, ja heti ihanan pehmeälle hiekkarannalle päästyämme en edes kunnolla ehtinyt "LAUKKAA!"-käskyä kiljaista kun ratsut jo rynnistivät vauhdilla eteenpäin ja ohitsemme, kunnes Takunkin moottori käynnistyi kunnolla ja muita ohitellen kiisimme pitkin rantaa hiekka pöllyten ja vauhdin synnyttämä tuuli korvissa viuhuen!

Yksikään ratsu tai ratsastaja ei laukkaillessa mamoillut, eikä arkajalkoja löytynyt joukosta silloinkaan kun oli aika riisua ratsujen varusteet, vaihtaa itsekin vähän kevyempään vaatetukseen ja pulahtaa järveen. Takkukaan ei ehtinyt epäröidä hetkeäkään vedenrajassa kun jotkut olivat jo kiitäneet enemmän tai vähemmän hallitusti veden ihanaan syleilyyn ja todistaneet ettei järvessä lymyillyt hevossyöjäkaloja.

Järveltä matka jatkui muutamankin tovin kuluttua jälleen kohti metsää ja sen polkuja, mäkiä, notkoja ja toki myös paikkaa jossa ollaan usein maastoretkellä törmätty metsäkauriisiin. Eikä tämäkään kerta eronnut useimmista: Takku pomppasi puolisen metriä ilmaan bongattuaan aivan polun varresta sarvellisen, joskin hyvin vähän vuohea muistuttavan otuksen, eikä Takun reaktio edes ollut pahimmasta päästä. Yksi ratsu nimittäin päätti tehdä äkillisen suunnan muutoksen ja suurin osa hötkyili muuten vain enemmän tai vähemmän, mahtui joukkoon kuitenkin ainakin yksi täysin lunkisti lajitoveriensa hoopoilua ihmettelevä yksilökin.

Kauriin aiheuttamasta välikohtauksesta huolimatta matkaa jatkettiin onnellisesti taas metsän suojissa, kunnes saavuttiin Heijastuksen maneesille johtavalle tielle jossa laukattiin päivän viimeinen, rento laukkapätkä ennen käyntilöntystelyä. Osa porukasta jäi kyydistä jo tallipihan kohdalla ja alkoi riisua ja viilennellä ratsujaan kun taas itse suuntasin Takun kanssa vielä järvelle ja takaisin monen ratsukon seuratessa mukana. Tallilla vesiletkuilla viilennetyt ratsut majoitettiin tarhoihin ja karsinoihin jonka jälkeen ratsastajat pääsivät repimään tuskaisina kuumat saappaat hikisistä kintuistaan ja nauttimaan jäätelöstä ja mehusta ilta-aurinkoisella tallin edustalla.

Ennen kuin muiden tuli aika lähteä huristelemaan kotia kohti kiittelin vielä vuolaasti kaikkia loistavasta retkestä ja täydellisestä päivästä: paremmasta kesänaloitusmaastosta en olisi voinut haaveillakaan!

~ Amar

hoitotarina Karos, 2.6.2011

Kaappasin syliini pitkän punavalkoisen puomin ja raahasin sen keskelle kenttää. Hiekka pöllysi ja puomit kolisivat minun rakentaessa esterataa. Olin ahertanut varttitunnin verran ja pian esteet komeilisivat kentällä. Ennen kuin katsoin viimeisen esteen korkeuden kuntoon, kuulin tarhojen suunnalta hirnuntaa. Pitkäharjainen suomenhevosori oli tuotu tarhaan. Se tanssahteli upein liikkein tarhan ympäri ja esiintyi tammoille mallikkaasti. Ihailujeni lomasta näin kumminkin Karosin nyrpeän ilmeen. ”Hänen” tammansa olivat kääntyneet pitkäharjaisen orin puoleen. Hymy nousi huulilleni, kun katsoin kuinka Karos reipastui ja heitti muutaman vauhdikkaan pukkihypyn.

Annoin orien kilpailla tammojen huomiosta ja tarkastin radan. Saatuani pienet mittavirheet korjattua lähdin noutamaan Karosia talliin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Karos ravasi höristen aidan viertä pitkin, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan huutojani. Puuskahdin turhautuneena ja saapastelin orin luokse. Otteeni riimusta herpaantui kumminkin aina vain uudelleen ja meni pitkä tovi, ennen kuin naru oli kiinni päitsissä. Lopulta pääsimme kumminkin talliin asti.

Ori pujahti tottuneesti karsinaan. Irrotin riimunarun ja lähdin noutamaan varusteita. Kun palasin varusteet kolisten, Karos tökki jo kärsimättömänä kaltereitaan ja tuhisi tylsistyneenä.

- Joo joo Karos, ihan pian!

Huikkaukseni ennätettyä Karosin korviin ori potkaisi vauhdikkaasti takaseinää ja viskoi päätään hermostuneesti. Laitettuani varusteet käytävälle odottamaan astelin päätäni puistellen orin luokse. Karos lähti mukaani melkoisen vauhdikkaasti. Päästessämme hoitopaikalle, en voinut olla huomaamatta ulkona paistavaa aurinkoa. Se oikein huusi meille, että ”tulkaa ulos!” Ja niinhän siinä kävi, että nappasin varusteet kainaloon ja lähdin Karosin kanssa ulos. Ulkona Karos päätyi taas kyttäämään tarhassa seisoskelevia toisen sukupuolen edustajia, mutta onneksi sain sen sidottua hoitopaikalle, josta näkyvyys tarhoille, oli lähes olematon.

Niinpä kaivoin tyytyväisenä harjapakista esille Karosin suan ja ryhdyin töihin. Mutapaakut ja liat lähtivät lyhyestä karva melkoisen äkkiä irti. Harjattuani Karosin puhdistin sen kaviot ja nostin satulan selkään. Kiristäessäni satulavyötä tunsin auringon porottavan vasten t-paitani tummaa pintaa. Voi miten ihanaa, pian olisi kesä ja voisin viettää enemmän aikaa Karosin kanssa. Laitettuani vielä suojat ja suitset orille pääsimme siirtymään kentälle.

Heilautin itseni tanssahtelevan orin selkään ja lähdimme kävelemään. Jalustimet olivat sopivat ja vyötä kiristäisin pian lisää. Aikamme käveltyä vaihdoimme suunnan ja lähdimme keventelemään. Korskuva ori vaikutti erittäin yhteistyöhaluiselta, joten hymy levisi huulilleni, enkä voinut olla hieromatta hienon hevosen kaulaa. Saatuamme jäsenemme vetreiksi, seisahduimme ja kurottauduin kiristämään vyötä. Sen jälkeen lähdimme ottamaan reipasta laukkaverryttelyä. Karosilla oli meno päällä, se innostui jo pienistä kavaleteistä. Ylitimme verryttelyesteitä laukassa ja haimme tahtia ja rytmiä kuntoon. Kuuma aurinko teki tehtävänsä ja pian hiki alkoi valua kummaltakin.

Seisahduin puuskuttavan hevosen kanssa, kun olimme verrytelleet kumpaankin suuntaan. Katselin hetken ympärilleni ja pian mieleeni muistui harjoitus jota olin ajatellut kokeilla. Painoin kevyesti pohkeeni orin kylkiin ja lähdimme tanssahdelleen liikkeelle. Nostimme oikean laukan ja lähdimme lähestymään kolmoissarjaa. Istuin tiivisti satulassa, pidin hevosen pään ylhäällä ja pidättelin sitä. Muutama askel ennen estettä, annoin reilun pidätteen ja sitten vain odotin. Karos loikkasi ponnistuspaikalta ja suoritti sarjan a-osan erinomaisesti. Nousin pystyyn heti a-osan jälkeen ja tein nopean pidätteen ennen b-osaa. B-osan hyppy lähti hieman liian kaukaa, joten ennen c-osaa sain ottaa hevosta reilusti kiinni. Onnistuimme kumminkin mielestäni ihan hyvin, joten taputin hevosta ja siirryimme raviin. Annoin Karosin hetken kävellä ja mietin seuraavan harjoituksen valmiiksi. Muutaman kierroksen jälkeen, kokosin ohjat ja lähdimme tulemaan vasemmassa kierroksessa pysty-okseri -linjaa. Estekorkeudet olivat vasta 60-70cm, joten tärkeintä oli nyt löytää oikeat tiet sekä oikea rytmi ja tahti.

Ylitimme pystyn ja etenimme kohti uraa. Ennen uraa, suoristin hevosen ja tein reilun pidätteen, ennen okseria. Pidin pohkeeni lähellä orin kylkiä ja kannustin sen hyppyyn. Karos ehti nopeasti vilkaista esteen alla olevia räikeän värisiä tynnyreitä, mutta ei se niitä pelästynyt. Hyppy sujui hienosti. Rummutin kämmenelläni Karosin kaulaa ja tulimme saman uudelleen. Niiden jälkeen, vaihdoimme jälleen suunnan ja tulimme muuri-sarja linjan, jossa oli melko paha kurvi. Valmistelin hevosen huolellisesti, ennen laukan nostoa ja sitten lähdimme liikkeelle. Istuin tukevasti satulassa, nostin hevosen päätä ylös ja kannustin sitä pohkeilla eteen. Karos hieman kyttäsi uudelleen maalattua muuria, mutta unohti sitten turhuudet ja nousi vauhdikkaasti hyppyyn. Ison hypyn seuraukseni, muutama askel esteen jälkeen kului rauhoittamiseen ja niin sarjalle tulo, tapahtui hieman huonossa rytmissä. Karos selvitti kumminkin taitavana hevosena esteen ja liisi a-osan yli tyylikkäästi. B-osalle oli kolme askeleen väli, jonka aikana sain ihme ja kumma ratsastettua hevosen kuntoon. Sarja sujui siis ihan mallikkaasti, huonosta lähestymisestä huolimatta.

Annoin orin taas hetken huilata, ennen kuin lähdimme tulemaan rataa, jossa oli viisi estettä. Muutaman kävelykierroksen jälkeen, vaihdoimme suunnan ja nostimme laukan. Ratsastettuani laukan kuntoon pääty-ympyrällä valmistauduimme ensimmäiseen esteeseen. Ensimmäinen este oli noin 70cm korkea pystyeste, jonka alla oli hieman pelottavan näköiset ämpärit. Karos ei kumminkaan jaksanut vaivata päätään niillä, vaan singahti vauhdilla yli esteen. Käänsin ulkoavuilla hevosen kohti muuria. Ennen muuria sain kyllä ottaa oria melkoisesti kiinni, jottei hyppy olisi aivan syöksytyylinen. Muurin jälkeen tulimme kaksoissarjalle. Sarja sujui melko kömpelöin ottein, mutta esteet pysyivät pystyssä ja vauhti huimana. Niinpä pidätin ratsuani ja tulimme viimeiselle suoralle kohtuullisen rauhallisessa laukassa. Kehuin hevosta äänelläni ja nousimme okserilla hyppyyn. Taputin hevosta esteen jälkeen ja siirryimme ravin kautta käyntiin. Esteet olivat menneet oikein hienosti, lukuun ottamatta kaksoissarjaa. Siispä tulimme kaksoissarjan vielä kertaalleen, ennen kuin ryhdyimme ravailemaan loppuraveja.

Keventelyn aikana Karos sai venyttää kaulaansa ja askeltaan ja rentoutua. Se pärski tuon tuostakin ja tarjosi hienosti peräänantoa. Taputin sen hikistä kaulaa ja vaihdoimme vielä suunnan, ennen kuin siirryimme käyntiin. Lopuksi Karos saikin kävellä oikein pitkään, jotta hengitys tasaantui. Ratsastuksen jälkeen nostin jalustimet ja talutin hevosen talliin. Siellä riisuin siltä varusteet ja vein sen pesupaikalle. Vilvoittava vesi teki orille hyvää. Letkutin sen jalat ja pesin sen, ennen kuin palasimme karsinalle. Karsinalla kuivasin hevosen, hieroin linimenttiä jalkoihin ja heitin verkkoloimen selkään. Puhdistin vielä kaviot, ennen kuin lähdin viemään varusteita paikoilleen. Kun palasin hetken kuluttua karsinalle, kiinnitin päitsiin narun ja lähdin viemään oria takaisin tarhaan. Tällä kertaa Karos sai tammojen huomion helposti itselleen, kun muut orit olivat muilla mailla. Hymyillen palasin talliin, siivosin Karosin karsinan ja lähdin kotiin.

~ Wonder