Suunnistusta SRY Cupin merkeissä!

Käväisimme Takun kanssa hakemassa vähän jännitystä kesälomailun oheen ja osallistuimme suunnistusratsastusyhdistyksen cupin helppoon nopeusluokkaan seuraavalla tarinalla (sij. 1/3):

"Kolme, kaksi, yksi - ratsasta!" Näistä sanoista alkoi niin minun kuin ratsunikin ihka ensimmäinen kisakoettelemus lajissa suunnistusratsastus! Lähtölinjan ylitimme reippaassa ravissa, aavalta pellolta metsään puikahdettuamme nostimme laukan tasaisella kärrytiellä ja päästelimme metsän ihanassa rauhassa ja puiden tuomassa helpottavassa varjossa menemään siihen asti kunnes katsoin aiheelliseksi vilkaista välillä karttaakin. Matka jatkui edelleen metsikön suojissa - välillä pikkuruisia mustikkapöheikköjen alta juuri ja juuri pilkottavia polkuja pitkin, välillä hiekkateillä jotka kumisivat Takun raskaiden kavioiden alla.

Pari ensimmäistä rastia löytyivät vaivattomasti, olinhan jo pikkutytöstä asti ollut, krhm, lahjakas suunnistaja vaikken lajia liikuntatuntien ulkopuolella harrastanutkaan. Kartta pysyi kourassa oikein päin ja jouduttuamme rämpimään vähän tiheämmän ryteikön keskellä toimi kompassi hyvänä apuna oikean suunnan varmistamisessa. Silloin tällöin töllistelin upouuden sykemittarini kelloa ja totesin aina helpotuksekseni että olimme ihan hyvässä vauhdissa. Kunnes..

Saavuimme suuren pellon laitaan, aivan kuten loistavilla suunnistajantaidoillani olin kartasta päätellytkin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti että nyt laukataan ja lujaa, ja ajatustenlukijaratsuni porhalsi vauhtiin ennen kuin ehdin edes "hoplaa" kiljaista! Tasapainoni pääsi tuossa vaiheessa vähän horjumaan, kuten ote tiukasti puristamastani kartastakin, mutta kohta olin taas täydellisessä kevyessä istunnassa reidet hoosiannaa huutaen. Yhtäkkinen tuulenpuuska kuitenkin yllätti meikäläisen täysin vauhdinhuumasta nauttiessani, ja lennätti kartan kädestäni sellaiselle vauhdille että kun ratsuni vielä kiisi koko suomenhevosen voimallaan päinvastaiseen suuntaan kuin kartta, ei ollut toivoakaan että olisin sitä enää kiinni saanut.

Voi itku! Mutta onneksi minulla on vielä kompassi, ajattelin hidastaessani ratsuni vauhtia hiljalleen. Kisa oli osaltamme ohi kun rastien sijainnista ei enää ollut tietoakaan, mutta voisin ainakin etsiytyä kisapaikalle, reilun pelin hengessä taputtaa voittajalle katkeruuteni niellen ja jälkikäteen lähettää kisojen järjestäjälle reklamaation tuulenpuuskasta (se oli varmasti suunniteltu juttu!). Nyt piti kuitenkin löytää linnuntien mukainen tuulensuunta kisajärjestäjän tallille ja kääntää ratsun turpa siihen suuntaan. Mutta.

Tuijotin kompassia ihmeissäni ja jotenkin mielessäni välähti Jack Sparrow ja hänen kompassinsa joka osoittaa sinne minne henkilö haluaa. Ainut vain että minun kompassini ei osoittanut, ei ollenkaan. Se ei osoittanut minnekään! Selvästi maan magneettikentätkään eivät olleet puolellani, vaan kompassin neula pyöri mielivaltaisesti miten sattui, yritinpä asetella sitä miten päin tahansa. Onneksi omaan loistavien kartanlukutaitojen lisäksi melko hyvän suuntavaistonkin, joten ei tuottanut ongelmia lähteä sinne suuntaan mistä olimme pellolle tupsahtaneetkin.

Jossain vaiheessa metsässä tarpominen alkoi kuitenkin tuntua epätoivoiselta, mutta sitten korviini kantautuikin ratsuani kauhistuttava, itseäni ilahduttava jytinä ja oksien rytinä: melkein päällemme tupsahti pöheikön pimennosta toinen ratsukko, ratsastajalla kartta fiksusti kaulassa roikkuen ja kompassi taskussa. Onnekseni kyseinen ratsastaja ei selvästikään ollut tavoittelemassa itselleen huippuaikaa vaan malttoi jopa neuvoa meidät lähimmälle tielle jota pitkin pääsisimme suht helposti tallille, ja niin ravailimme takaisin lähtöpaikalle suunnistusrastien sijasta tuttua tienhaaraa matkalla etsien.

Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka kadonnut karttani ja sekaisin mennyt kompassini ei niiden lahjoittajana toiminutta kisajärjestäjää ilahduttanutkaan!