Melankoliankarkoitusmaasto kotitallilla

Heijastuksen tallipihaan oli kerääntynyt melkoinen ratsukkoletka, jota katselin silmät pyöreinä ja alaleuka hämmästyksestä maata viistäen. En minä nyt ihan näin monen odottanut lähtevän suuren syysahdinkosta keskellä meikäläisen järjestämälle maastoretkelle, mutta ymmärtäähän sen toki - kukapa ei haluaisi pelotella syksyn mörköjä karkuun juuri meidän maastoretkellä!

Lähdin johdattamaan letkaa pihatietämme pitkin kahisuttaen tienreunaan pudonneita, nyt täysin lehdettöminä töröttävien puiden lehtiä. Ehdin haaveilla hetken talven, kunnon pakkasten ja lumen tulosta ja toisella korvalla kuunnella joidenkin takana tulevien ratsujen kärsimätöntä steppailua. Kaljuun metsikköön polulle käännyttyämme nostimme kuitenkin ravin ja ainut ääni koko metsässä oli ihana, kotoinen kavioiden kopse ja lehtien kahina.

Kohta kuitenkin aloin kertoa lähimaastojemme ei-niin-hohdokasta historiaa, sillä yleisesti hevosten pelkäämä tammien reunustama ikivanha hiekkatie alkoi lähestyä.. Oma ratsuni, Takku, ei ollut lainkaan moksiskaan paikasta, vaikka ensimmäisillä maastoreissuillaan höpsötteli kyllä itsekin kyseisellä tienpätkällä. Päätin että laukkaisimme yleensä eniten kauhuja herättävän kohdan ohitse päästäksemme siitä pian eroon, mutta tarpeeksi vauhdikkaasti emme selvästi kuitenkaan menneet koska muutama ratsu pomppi, poukkoili ja spurttaili siihen malliin että jotain ne siellä vaistosivat. Onneksi mukana oli kuitenkin niitäkin ratsuja jotka eivät olleet moksiskaan paikasta ja koko porukka saatiin pian takaisin ruotuun!

Tietä ylös kylään noustuamme hidastimme käyntiin jo meluhaittojakin vähentääksemme, mutta nähdessäni vanhan halloweenkoristuksen töröttävän keskellä toria tajusin että ihan hipihiljaa emme kyllä pääse kylän läpi ratsastamaan.. Ja niinhän siinä kävi että joku hevonen ei voinut millään vastustaa koristelman heinien kutsua, osa tuijotteli asetelmaa vähintäänkin kauhistuneena paikalleen jumahtaneena ja toki joukkoon mahtui niitäkin jotka yrittivät pomppia karkuun moista paholaista.

Lopulta kaikki hevoset saatiin kuitenkin niiden rauhallisempien yksilöiden henkisellä tuella ja muulla avustuksella kauhunpaikan ohitse ja matka jatkui kivikkoista ja juurikkoista polkua pitkin kohti järven rantaa. Matkan jatkuessa kuullut halloweenjutut saivat ikävät tuntemukset vilistämään ainakin omassa selkänahassani, mutta onneksi pian saavuttiin järven rantaan ja oli aika nauttia vauhdikkaasta laukasta ja hukuttaa kaikenlaiset kammotukset kavioista lentelevään hiekkaan!

Järven rannalta kavuttiin ihastelemaan loistavia maisemia vaaran päälle. En yhtään ihmettele että muut olisivat mieluusti seisoskelleet tuijottelemassa maisemaa pidempäänkin, itsekään en meinaa saada kyseisestä näkymästä tarpeekseni vaikka käynkin sitä lähes viikottain ihastelemassa. Mutta matkaa oli pakko jatkaa, ja vaaran laelta laskeuduttuamme jatkoimmekin sitä iloisesti ravaillen ja samalla yhteen ääneen lauleskellen! Vaikka Takku onkin yleensä hyvä maastokaveri ja sitä ei pahemmin monet asiat hetkauttele, ei se pärskinnästä ja korvien heiluttelemisesta päätellen pahemmin arvostanut epävireistä hoilotustani. Eikä Takku tuntunut olevan ainut epämusikaalinen hevonen tässä joukossa..

Ratsujen helpotukseksi saavuimme kuitenkin kesken Piippolan vaarin säkeistön sänkipellon laitaan, ja yhtäkkiä lauleskelu vaihtuikin hurjaksi laukaksi - ilmeisesti ratsut olivat päättäneet yrittää karistaa kovaääniset ratsastajansa satuloistaan.. Onneksi kuitenkaan yksikään hevonen ei tässä suunnitelmassa onnistunut, ja hurjasta vauhdista huolimatta kaikki ratsastajat pysyivät satuloissa, useimmat vieläpä innostunut virne naamallaan ja tietysti silmät vauhdin nostattamia kyyneliä vuotaen. Enkä voi kieltää etteikö kunnon laukka olisi piristänyt kunnolla, varsinkin kun Takun kanssa ei edes ilmennyt ohjausongelmiakaan!

Laukan jälkeen ravailimme metsäpolkua pitkin järven rannalle, jossa annoimme hevosten juoda viileää, raikasta järvivettä. Ainakin meikäläistäkin kyllä janotti jo tässä vaiheessa, mutta edessä olikin enää loppukäyntien löntystely tallipihalle. Tallissa kävi harvinaisen kova hyörinä kun kaikki riisuivat hevostensa varusteita yhtä aikaa, jonottivat pesupaikalle hikisten ratsujensa kanssa ja raahailivat heinäkasoja kultamussukkojensa väliaikaiskarsinoihin. Kohta tallikäytävän täytti kuitenkin kotoisa heinän rouskutuksen ja tyytyväisten pärskähtelyjen ääni. Ja niinpä me kaksijalkaiset vetäydyimme toimistoon rentoututmaan ja hölisemään mehu- ja kaakaomukit kourissamme.

Kesänaloitusmaasto kotitallilla

Oli Heijastuksen kesämaaston aika ja aurinko porotti kuumana pilvettömältä taivaalta. Jo paikalle saapuneiden ratsastajien kanssa rupatellen laitoin ratsukseni valkkaamani Pakkastakun maastoilukuntoon satuloineen ja suojineen ja sillä aikaa saapuivat loputkin ratsukot tallipihalle - pian päästiinkin jo matkaan ja havumetsän ihanaan viileyteen!

Paikoitellen havupolulla ravailun katkaisivat pienet ja vähän isommatkin purot. Takku töllisteli ensimmäistä vastaan sattunutta puroa varsin varauksellisesti, mutta pienen rohkaisun jälkeen asteli kuitenkin varovaisuutta noudattaen siitä läpi. Suuren huvin toivossa käännyin katsomaan taakseni kohti ratsukkoletkaa kun itse olimme selvinneet purosta ilman draamoja, ja sainkin nauttia mitä erikoisemmistä esityksistä! Joku ratsu puhalteli vettä ihmeissään ja suoritti sitten yllättävän jättiloikan sen yli, toinen ylitti puron vauhdikkaammin kuin ratsastaja selvästi oli suunnitellut, joku taas vaati ratsastajansa täyden keskittymisen ja vähän äänihuulien verryttelyäkin ennen kuin yli päästiin, mutta mahtui mukaan sentään ihan lunkisti puron ylittäviä tapauksiakin.

Puikahdettuamme metsän siimeksen kapealta polulta hiekkatien varteen oli aika päivän ensimmäisen laukkapätkän! Takun tapaan muutkin ratsut laukkasivat innokkaasti harjat ja hännät hulmuten, kuitenkin ratsastajien komennossa pysyen koko matkan asvalttitien läheisyyteen jossa piti hiljalleen vaihtaa käyntiin mallikelpoisesti sujuneen tien ylityksen ajaksi. Tien toisella puolen matka jatkui kukkulan laelle kavuten ja korkeuksissa hengähdettiin hetki mahtavia maisemia ihastellen.

Pian kukkulalta laskeutumisen jälkeen koitti useimpien ratsujen kauhun hetki kun saavuimme evästyspaikkaamme, paikalliselle vuohifarmille! Moni heppa töllisteli pikkuotuksia turvallisen välimatkan päästä kaula pitkällä, toiset pärskivät ja pyörivät kun ratsastajansa yrittivät saada nelijalkaisia hieromaan tuttavuutta mutta oli joukossa taas ainakin yksi lunkimmin ottava karvakorvakin. Takku kuului porukkaan joka ensin kyttäili innokkaasti aidan ylitse ja lävitse töllöttäviä vuohia vähintäänkin epäluuloisesti, mutta rauhoittui hiljalleen tajutessaan ettei luultavasti joutuisi pitkien partakarvojen ympäröimään pikkukitaan kenenkään päivälliseksi. Me ratsastajat hylkäsimme ratsumme pieniin tarhoihin noiden ihmeellisten miniotusten lähelle kun itse kiiruhdimme farmin etupihan auringossa loistelevalle nurmikolle mussuttelemaan eväitämme ja jatkoimme matkaa vasta jonkin aikaa nurmikolla lepäiltyämme.

Matka jatkui porottavassa auringonpaisteessa pellonreunaa myötäillen, kunnes asvalttitien ylityksen jälkeen pääsimme pujahtamaan taas ihanan viileään metsään ja siellä kiemurtelevalle polulle. Metsän keskeltä saattoikin jo havaita lähestyvän järven tuoksun, ja heti ihanan pehmeälle hiekkarannalle päästyämme en edes kunnolla ehtinyt "LAUKKAA!"-käskyä kiljaista kun ratsut jo rynnistivät vauhdilla eteenpäin ja ohitsemme, kunnes Takunkin moottori käynnistyi kunnolla ja muita ohitellen kiisimme pitkin rantaa hiekka pöllyten ja vauhdin synnyttämä tuuli korvissa viuhuen!

Yksikään ratsu tai ratsastaja ei laukkaillessa mamoillut, eikä arkajalkoja löytynyt joukosta silloinkaan kun oli aika riisua ratsujen varusteet, vaihtaa itsekin vähän kevyempään vaatetukseen ja pulahtaa järveen. Takkukaan ei ehtinyt epäröidä hetkeäkään vedenrajassa kun jotkut olivat jo kiitäneet enemmän tai vähemmän hallitusti veden ihanaan syleilyyn ja todistaneet ettei järvessä lymyillyt hevossyöjäkaloja.

Järveltä matka jatkui muutamankin tovin kuluttua jälleen kohti metsää ja sen polkuja, mäkiä, notkoja ja toki myös paikkaa jossa ollaan usein maastoretkellä törmätty metsäkauriisiin. Eikä tämäkään kerta eronnut useimmista: Takku pomppasi puolisen metriä ilmaan bongattuaan aivan polun varresta sarvellisen, joskin hyvin vähän vuohea muistuttavan otuksen, eikä Takun reaktio edes ollut pahimmasta päästä. Yksi ratsu nimittäin päätti tehdä äkillisen suunnan muutoksen ja suurin osa hötkyili muuten vain enemmän tai vähemmän, mahtui joukkoon kuitenkin ainakin yksi täysin lunkisti lajitoveriensa hoopoilua ihmettelevä yksilökin.

Kauriin aiheuttamasta välikohtauksesta huolimatta matkaa jatkettiin onnellisesti taas metsän suojissa, kunnes saavuttiin Heijastuksen maneesille johtavalle tielle jossa laukattiin päivän viimeinen, rento laukkapätkä ennen käyntilöntystelyä. Osa porukasta jäi kyydistä jo tallipihan kohdalla ja alkoi riisua ja viilennellä ratsujaan kun taas itse suuntasin Takun kanssa vielä järvelle ja takaisin monen ratsukon seuratessa mukana. Tallilla vesiletkuilla viilennetyt ratsut majoitettiin tarhoihin ja karsinoihin jonka jälkeen ratsastajat pääsivät repimään tuskaisina kuumat saappaat hikisistä kintuistaan ja nauttimaan jäätelöstä ja mehusta ilta-aurinkoisella tallin edustalla.

Ennen kuin muiden tuli aika lähteä huristelemaan kotia kohti kiittelin vielä vuolaasti kaikkia loistavasta retkestä ja täydellisestä päivästä: paremmasta kesänaloitusmaastosta en olisi voinut haaveillakaan!

~ Amar

Heijastuksen joulumaasto

Jouluaattoaamuna puut olivat kuorruttuneet lumeen ja huuruun, lämpömittari tallin toimiston ikkunan ulkopuolella näytti yli kahdenkymmenen asteen pakkasta ja hengitys höyrysi tallissa sisälläkin huurruttaen ikkunatkin luoden niihin kauniita jääkidekukkia. Mutta edes kylmyys ei voinut pitää hevosten ja maastoratsastuksen ystäviä poissa tallilta ja satulasta, olihan nyt sentään Heijastuksen joulumaaston aika!

Valjastettuani Smigrenden reen eteen ja kääriydyttyäni vällyjen väliin joululakilla päällystetty kypärä päässäni vilkaisin pihalle kerääntyneitä ratsukoita. Toisten hevosten suitsia koristivat hirvensarvet, toisten ohjaksiin oli kiinnitetty punavalkoiset päälliset kulkusten kera ja näkyipä muitakin tonttulakkeja pomppivan hevosten ympärillä kun lähtöä valmisteltiin kovalla tohinalla. Pian kaikki osallistujat olivat kuitenkin satuloissa, toivoakseni hyvin lämpimästi pukeutuneina ja reiluin tumpuin varustautuneina, ja matka maneesille päin ja metsää kohti saattoi alkaa muistutettuani turvaväleistä.

Nousevan auringon kultaisessa valossa kimalteleva lumi narisi kavioiden alla, reki liukui kevyesti hangella ja vesihöyrypilvet leijailivat ratsukkoletkan yllä. Muuten oli aivan hiljaista, joskin välillä kuului lintujen laulua ja rääkäisyjä, ja ratsastajat nauttivat hiljaisuudesta ja luonnon kauneudesta, hevosten satunnaisesta pärskähtelystä.

Ohitettuamme maneesin, kuljettuamme hetken metsän ja pellonreunan välissä kulkevaa hiekkatietä ja käännyttyämme käynnissä kohti pellon toista reunaa, ehdotin ravia. Ehdotukseeni vastattiin hyväksyvällä mutinalla, ilmeisesti kaikki kaipasivat vähän liikuntaa pelkän paikallaan istumisen ja jäätyneiden varpaiden miettimisen sijasta. Samalla aloitettiin pikkuhiljaa laulella joululauluja, ja vaikka alku olikin hiljaista ja vähän takeltelevaista, reipastui laulu yhdessä vauhdin kanssa.

Putkahdettuamme kuusimetsikön keskeltä pellolle, ilmoitin että on aika reippaan laukan! Tästäkös vasta niin ratsut kuin ratsastajatkin innostuivat, ja vaikka Smigrende lumi pöllyten eteenpäin rynnistikin, ei se reen kanssa päässyt pötkimään läheskään yhtä kovaa kuin joukon pitkäkinttuisimmat ratsut. Saavuttaessamme pellon reunan odotteli siellä jo muutama puhiseva ratsu selässään punaposkiset, innosta hymyilevät ratsastajansa.

Kun koko joukko oli jälleen kasassa ja hyvässä järjestyksessä ohjasimme kuuraturpaiset ratsut, tai siis minä itse kuuraturpaisen ajokin, jälleen metsän siimekseen kapealle polulle. Hevosille annettin pitkät ohjat ja ne venyttelivätkin nautinnollisesti kaulojaan päristen ja pärskien, ratsastajien väistellessä lumen painosta alhaalla riippuvia oksia. Itse istuin nautinnollisesti vällyjeni välissä ja nautin lumisesta maisemasta luritellessamme myös vähän lauluja.

Hetken käveltyämme polku kiemursi harjun laelle, jossa korkeiden ja kapeiden mäntyjen kohotessa korkeuksiin polun kummankin puolin nostimme jälleen ravin. Harjulta laskeutuva mäki ei ollut niin jyrkkä etteikö siinäkin olisi voinut ravata, vaikkakin törmäyksiä kyllä vähän meinasi sattua toisten ratsujen lompsiessa alamäen vauhdilla alas ja toisten kipitellessä vähän varovaisemmin. Seuraavaan ylämäkeen vauhti kuitenkin vähän hidastui ratsujen ponnistellessa eteenpäin ja ilmeisesti jo etukäteen liikaa kinkkua nauttineiden ratsastajien puuskuttaessa kevyessä istunnassa. Harjun laelta levittäytyi sivuillemme upea talvimaisema täynnä auringonvalossa kimmaltavia puunlatvoja.

Mutta vaikka harjulta avautuvia maisemia olisi mieluusti katsellut pidemmänkin tovin, piti sieltä laskeutua alaskin. Alamäen jälkeen päätimme kuitenkin piristykseksi nostaa jälleen laukan! Tällä kertaa vauhti oli kuitenkin hitusen maltillisempi kulkiessamme polulla jonossa, vaikka jotkut hevoset olisivatkin mieluusti lähteneet ihan omaa vauhtiaan rellestämään. Kaikkien onneksi hevoset kuitenkin pysyivät kaikilla hanskassa, mutta mukavasti niidenkin kaulat alkoivat kostua ja huurtua pakkasessa ratsastajien poskien loistaessa punaisina ja silmien valuessa tuulenvirin nostattamia kyyneliä.

Laukkapätkän jälkeen tuli pian eteen tien ylitys, mikä kaikeksi onneksi sujui ilman kommelluksia autojenkin pysyessä poissa tieltä vielä siihen aikaan aamusta. Kun kaikki olivat ylittäneet paikoitellen liukkaan asvalttitien hirveiltä liukastumisilta välttyen, nostettiin jälleen ravi ja jatkettiin matkaa valkoisena loistavan lehtimetsän siimeksessä, missä jäljistä päätellen oli vipeltänyt niin jäniksiä, oravia, kettuja kuin kauriitakin.

Tien kaartuessa metsästä peltojen keskelle vilkaisin taakseni kysyäkseni tahtoisiko porukka vielä kolmannen laukkapätkän. Kysymykseni tosin taisi olla aivan turha, kaikkien suusta kajahti yhteen ääneen reipas "laukataan!" Niinpä sitten jälleen laukkasimme, jonossa tälläkin kertaa mutta leveämmällä tiellä kuitenkin vähän irrotellen niin ettei yhdelläkään ollut vaikeuksia ratsunsa pidättelyssä. Tämäkin laukkapätkä kuitenkin valitettavasti loppui aikanaan, sillä tie kapeni poluksi joka kiemursi metsän keskellä niin että sain todellakin olla tarkkana pysyäkseni polulla rekeni kanssa, vaikka olimmekin hidastaneet jälleen käyntiin.

Kohta jouduimme jälleen ylittämään tien, jälleen tosin onneksi ilman ongelmia, minkä jälkeen tupsahdimmekin Heijastuksen koivukujalle. Ehdimme lurauttaa sitä pitkin köpötellessämme vielä parit joululaulut taputellen hevosia joiden viiksikarvat olivat nyt aivan valkoiset ja kaulatkin useimmilla loistivat kuurakerroksen alla. Tallilla muut hyppäsivät jäätyneitä varpaitaan valitellen satuloista, itse juuri ja juuri uskaltauduin nousemaan ylhäisestä lämmöstäni riisuakseni Smigrenden valjaista ja taluttaakseni sen talliin muiden hevosten seuraksi.

Rupattelun ja naurun raikuessa viileässä tallissa kuivasimme, harjasimme ja loimitimme hevosia kunnes yhteistuumin siirryimme tallin toimistoon, toki palkittuamme hevoset ensin piparein ja omenin. Toimistossa nautimme jouluherkuista ja kuumasta glögistä, kuuntelimme ja lauloimme joululauluja, rupattelimme ja ennen kaikkea lämmittelimme kohmeisia varpaitamme ja sormiamme talolta raahaamani patterin lämmössä. Lopulta oli kuitenkin aika muiden lähteä koteihinsa joulun viettoon, ja siihen asti kun viimeinenkin ratsastaja oli huristellut hevosineen koivukujan päähän seisoin hyytävällä tallipihalla toivottelemassa hyvää joulua ja kiittämässä loistavasta retkestä. Ei ulkoilman kylmyyttä edes huomannut kun oli niin onnellinen ja iloinen olo hyvin menneestä retkestä johon ainakin ihmiset, toivottavasti hevosetkin, olivat olleet tyytyväisiä!