Melankoliankarkoitusmaasto kotitallilla

Heijastuksen tallipihaan oli kerääntynyt melkoinen ratsukkoletka, jota katselin silmät pyöreinä ja alaleuka hämmästyksestä maata viistäen. En minä nyt ihan näin monen odottanut lähtevän suuren syysahdinkosta keskellä meikäläisen järjestämälle maastoretkelle, mutta ymmärtäähän sen toki - kukapa ei haluaisi pelotella syksyn mörköjä karkuun juuri meidän maastoretkellä!

Lähdin johdattamaan letkaa pihatietämme pitkin kahisuttaen tienreunaan pudonneita, nyt täysin lehdettöminä töröttävien puiden lehtiä. Ehdin haaveilla hetken talven, kunnon pakkasten ja lumen tulosta ja toisella korvalla kuunnella joidenkin takana tulevien ratsujen kärsimätöntä steppailua. Kaljuun metsikköön polulle käännyttyämme nostimme kuitenkin ravin ja ainut ääni koko metsässä oli ihana, kotoinen kavioiden kopse ja lehtien kahina.

Kohta kuitenkin aloin kertoa lähimaastojemme ei-niin-hohdokasta historiaa, sillä yleisesti hevosten pelkäämä tammien reunustama ikivanha hiekkatie alkoi lähestyä.. Oma ratsuni, Takku, ei ollut lainkaan moksiskaan paikasta, vaikka ensimmäisillä maastoreissuillaan höpsötteli kyllä itsekin kyseisellä tienpätkällä. Päätin että laukkaisimme yleensä eniten kauhuja herättävän kohdan ohitse päästäksemme siitä pian eroon, mutta tarpeeksi vauhdikkaasti emme selvästi kuitenkaan menneet koska muutama ratsu pomppi, poukkoili ja spurttaili siihen malliin että jotain ne siellä vaistosivat. Onneksi mukana oli kuitenkin niitäkin ratsuja jotka eivät olleet moksiskaan paikasta ja koko porukka saatiin pian takaisin ruotuun!

Tietä ylös kylään noustuamme hidastimme käyntiin jo meluhaittojakin vähentääksemme, mutta nähdessäni vanhan halloweenkoristuksen töröttävän keskellä toria tajusin että ihan hipihiljaa emme kyllä pääse kylän läpi ratsastamaan.. Ja niinhän siinä kävi että joku hevonen ei voinut millään vastustaa koristelman heinien kutsua, osa tuijotteli asetelmaa vähintäänkin kauhistuneena paikalleen jumahtaneena ja toki joukkoon mahtui niitäkin jotka yrittivät pomppia karkuun moista paholaista.

Lopulta kaikki hevoset saatiin kuitenkin niiden rauhallisempien yksilöiden henkisellä tuella ja muulla avustuksella kauhunpaikan ohitse ja matka jatkui kivikkoista ja juurikkoista polkua pitkin kohti järven rantaa. Matkan jatkuessa kuullut halloweenjutut saivat ikävät tuntemukset vilistämään ainakin omassa selkänahassani, mutta onneksi pian saavuttiin järven rantaan ja oli aika nauttia vauhdikkaasta laukasta ja hukuttaa kaikenlaiset kammotukset kavioista lentelevään hiekkaan!

Järven rannalta kavuttiin ihastelemaan loistavia maisemia vaaran päälle. En yhtään ihmettele että muut olisivat mieluusti seisoskelleet tuijottelemassa maisemaa pidempäänkin, itsekään en meinaa saada kyseisestä näkymästä tarpeekseni vaikka käynkin sitä lähes viikottain ihastelemassa. Mutta matkaa oli pakko jatkaa, ja vaaran laelta laskeuduttuamme jatkoimmekin sitä iloisesti ravaillen ja samalla yhteen ääneen lauleskellen! Vaikka Takku onkin yleensä hyvä maastokaveri ja sitä ei pahemmin monet asiat hetkauttele, ei se pärskinnästä ja korvien heiluttelemisesta päätellen pahemmin arvostanut epävireistä hoilotustani. Eikä Takku tuntunut olevan ainut epämusikaalinen hevonen tässä joukossa..

Ratsujen helpotukseksi saavuimme kuitenkin kesken Piippolan vaarin säkeistön sänkipellon laitaan, ja yhtäkkiä lauleskelu vaihtuikin hurjaksi laukaksi - ilmeisesti ratsut olivat päättäneet yrittää karistaa kovaääniset ratsastajansa satuloistaan.. Onneksi kuitenkaan yksikään hevonen ei tässä suunnitelmassa onnistunut, ja hurjasta vauhdista huolimatta kaikki ratsastajat pysyivät satuloissa, useimmat vieläpä innostunut virne naamallaan ja tietysti silmät vauhdin nostattamia kyyneliä vuotaen. Enkä voi kieltää etteikö kunnon laukka olisi piristänyt kunnolla, varsinkin kun Takun kanssa ei edes ilmennyt ohjausongelmiakaan!

Laukan jälkeen ravailimme metsäpolkua pitkin järven rannalle, jossa annoimme hevosten juoda viileää, raikasta järvivettä. Ainakin meikäläistäkin kyllä janotti jo tässä vaiheessa, mutta edessä olikin enää loppukäyntien löntystely tallipihalle. Tallissa kävi harvinaisen kova hyörinä kun kaikki riisuivat hevostensa varusteita yhtä aikaa, jonottivat pesupaikalle hikisten ratsujensa kanssa ja raahailivat heinäkasoja kultamussukkojensa väliaikaiskarsinoihin. Kohta tallikäytävän täytti kuitenkin kotoisa heinän rouskutuksen ja tyytyväisten pärskähtelyjen ääni. Ja niinpä me kaksijalkaiset vetäydyimme toimistoon rentoututmaan ja hölisemään mehu- ja kaakaomukit kourissamme.