"Yritä ny seisoa edes hetki paikallas, jooko?!" tiuskahdin hyörivälle ja pyörivälle Takulle joka ei taaskaan osannut ymmärtää että mitä pikemmin sille saataisiin valjaat niskaan ja kärryt perään, sitä nopeammin oltaisiin hiekkateillä irrottelemassa eikä tallin käytävällä nostattamassa hikeä niin kuskin kuin ajokinkin niskaan pelkällä häsläämisellä. Kateellisena tyydyin ehtiessäni vilkuilemaan Elinaa joka valjasti paikallaan töröttävän tatin perikuvaa, Halia, ja syvään huokaisten palasin oman häslääjäni valjastuksen pariin.
Lopulta perusteellisen kärsivällisyyteni koettelun päätteeksi olimme kuitenkin aurinkoisella, loppukesän lämpöisellä pihamaalla ja valmiina hyppäämään kärryihin. "Valmis?", kysäisin takanani ajokkinsa kanssa odottavalta Elinalta. Saatuani myöntävän vastauksen kirjaimellisesti loikkasin kärryihini ja saman tien sain laittaa käsijarrut päälle jotta Takku ei olisi suuressa ulkoilun riemussaan kirmannut pihaan johtavan kujan toiseen päähän kuin Viesker konsanaan.
Tuttuun tapaan sain toppuutella oriherraa aina asvalttitielle asti, jonka vierellä kulkevaa väylää jouduimme hetken aikaa kulkemaan satunnaisia pajupusikoita väistellen. Tien ylityksen jälkeen pääsimme onneksi kääntymään leveälle, tähän aikaan vuodesta rauhalliselle hiekkatielle jonka molemmin puolin kasvaa sekametsää. Vaikka ilma vielä olikin lämmin, saattoi siinä aistia syksyn tulon - kuten myös puiden satunnaisista kellertävistä lehdistä joista jotkut olivat jo tippuneetkin tienvarteen.
Käveltyämme jonkin matkaa pitkin loivasti laskevaa ja nousevaa tietä rinnatusten, päätimme että olisi ravin aika. Kumpikaan hevosista ei tosiaankaan pannut tätä pahakseen, vaan päästelimme kaikki melkoisella haipakalla tietä pitkin, perätysten ihan siltä varalta että jompi kumpi ajokeista (tai miksei ajajistakin..) olisi saanut mieleensä muuttaa mukavan maastoajelun kilpajuoksuksi. Ainakin perätysten kuljettaessa kumpikaan hevosista ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkiä kisa-aikeista, mistä olin hyvin tyytyväinen. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta kun Hali oli meillä kärryjen edessä muualla kuin kentällä, enkä vielä ollut ihan satavarma sen maastokäyttäytymisestä muutenkaan. Takun reipasvauhtisuus maastossa taas oli tullut hyvinkin tutuksi jo aikoja sitten...
Koko maastoretken ajan molemmat hevoset käyttäytyivät hienosti - hoppuillen toki, mutta se ei tällaisena kauniina päivänä ja hyvässä seurassa jaksanut häiritä! Kulkemaltamme hiekkatieltä käännyimme muutaman ohitetun kesämökin jälkeen vasemmalle metsikön suojiin vanhalle traktoritielle, jossa kyyti oli sen verran kuoppaista että katsoimme fiksuimmaksi siirtyä käyntiin. Käynnissä kiivettiin mäkiä ylös männikköisille harjuille ja laskeuduttiin samaisia rinteitä hevosten takapuolten takaa mahtavia maisemia vilkuillen.
Tie jatkui ja jatkui, kiemurteli puiden välissä ja yhtäkkiä pölähti takaisin hiekkatielle jota olimme aiemmin kulkeneet. Saatoimme siis nostaa taas ravin, tällä kertaa tosin vähän rauhallisemman. Rennonletkeässä ravissa jatkettiin nyt peltojen välissä järveä kohti laskeutuvaa tietä ja rannalle päästyämme siirryimme kulkemaan aivan rannan tuntumassa kulkevaa, toiselta puolelta lehtipuiden reunustamaa pikkutietä jolta on mahtavat maisemat järven yli kirkolle ja kylälle päin.
"Tää tie on aina niin hyvässä kunnossa ja sopivan pehmeä - huvittaisko laukata?" huikkasin perässäni tulevalle Elinalle. "Tietty, Halikin tuntuu siltä että vaikka nyt vähän kiirus onkin kun on niin kivaa, niin ei siitäkään huolimatta oo aikeita karkuun lähteä", kuului vastaus. Niinpä maiskautimme hevoset varsin lentävällä lähdöllä laukkaan, ja jouduttuani vähän jarruttamaan Takun menoa alkuun saatoin sitten nauttia kavioiden jytinästä pehmeällä hiekkatiellä ja ohjasten toisesta päästä lähtevästä kevyestä painosta sormillani.
Ihana hiekkatiemme päättyi kuitenkin lopulta Heijastuksen "kotirantaan" jolla piti hidastaa raviin ja hiljalleen käyntiin. Annoimme ajokeillemme löysät ohjat ja mahdollisuuden venytellä kevyesti hionneita kauloja kun jatkoimme menoamme rinta rinnan kohti kotia. "No, millanen Hali oikein oli maastossa ajettaessa", halusin tietysti tiedustella Elinalta. "Voi, ihana! Alkuun tuli vähän sellanen fiilis että pysyyköhän tää varmasti käsissä, mutta täähän kuuntelee paljon siivommin kun vaikka Takku, ja on kaikesta innostuksestaan huolimatta koko ajan kuulolla. Ja pienten pusikoitten kiertäminen on tän mielestä ihan turhaa puuhaa, läpi vaan ku mummon kukkapenkistä!"
En voinut olla nauramatta Elinan viimeisen sutjautuksen aiheuttamalle mielikuvalle, ja niin aurinkoinen maastoretki loppui ihanaan hyväntuulisuuteen niin kaksi- kuin nelijalkaistenkin osalta. Huippuja hevosia, upea ilma, hiljalleen syksyistyvä luonto ja hauska seura - voisiko mukavempaa päivää toivoakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti