Halloweenmaasto Mêl Serenissä

Jep, joku älykkö lähti yömaastoilemaan halloweenina, ei hyvää päivää.. Tai siis yötä.

Halloween. Mikä olisikaan parempi aika kauhuelokuville ja yömaastolle? No niinpä - siispä huristelin lokakuun viimeisenä iltana Mêl Sereniin Haalir kuljetuskopissa heiniä mussutellen! Melkein myöhästyin karmivan leffan aloituksesta, mutta sain kuin sainkin vähän kummastuneena ympärilleen kuikuilevan Haalirin varakarsinaansa heinäkasoineen ja parkkeerasin itseni mukavasti tilan päärakennuksen olohuoneen upottavaan nojatuoliin karkkikasa kourassani juuri parahiksi leffan alkaessa.

Elokuvan jälkeen hipsuttelin ihanasti majakan lailla pimeän pihan toisella puolen loistavaan talliin säikähtäen jokaista pientä risahdustakin matkan varrella. Muiden tyttöjen kiljaisut ja erään herrasmiehen, hahah, illan elämöittämisyritykset eivät lainkaan lisänneet turvallisuuden tuntua..

Hermostuneesti ympärillä lenteleville kauhukertomuksille ja muiden säikähtelemisille hihitellen ja kauhusta kankeana varustin Halin valmiiksi, tallipihalla kampesin itseni satulaan ja lyöttäydyimme jonon jatkoksi. Johtoratsukon kadotessa jonnekin kauas valokeilan ulottumattomiin mietin että mikäköhän fiksu päähänpisto sai meikäläisen lähtemään tällaiseen seikkailuun mukaan.. Kaikeksi onneksi olin sentään valinnut ratsuksi Halin! Se kun ei yleensä pahemmin maastossa sätkyile ja törttöile..

Mutta huomasinpa reissun aikana että jos en itsekään ollut ihan rauhallisimmasta päästä näin öiseen aikaan tuntemattomilla poluilla ratsukkoletkassa seikkaillessani, niin kyllä Halillakin taisivat ihan pikkuisen pöksyt välillä tutista - ripaskaakin se tuli tanssineeksi pariin otteeseen muiden ratsujen seurana. Tilannehan ei toki olisi ollut tarpeeksi paha pelkässä pilkkopimeässä metsässä josta kuului milloin minkäkinlaista ääntä, vaan joukkoa johtava Jesse päätti vielä vähän lisätä pökköä pesään kauhujutuillaan ja muistutuksillaan kauhuelokuvan vihreähiuksisesta kammotuksesta. Toivon että korvani toipuvat pian muiden päästelemien kiljahdusten aiheuttamista vaurioista - itsehän en myönnä päästäneeni pihahdustakaan!

Helpotus ja huojennus oli siis melkoinen kun tallin valot alkoivat vihdoin häämöttää kaukaisuudessa, ja huokaisin helpotuksesta kun tajusin ettei retkeen sisältynyt yhtään ravi-, puhumattakaan laukkapätkää. Käynnissäkin oli ihan tarpeeksi tekemistä kun niin ratsu kuin ratsastajakin säpsähteli välillä sellaisella voimalla että on pieni ihme ettei allekirjoittanut lentänyt satulasta. Ratsulle kuitenkin pointsit kotiin, pakko myöntää että itse säpsyilin kyllä enemmän kuin pikkuinen oriherraseni joka rauhoittui täysin hyvin pian talliin ja karsinaan päästyään.

Itse en voi sanoa voineeni rauhoittua koko Mêl Serenin aitassa vietettynä yönä, aamulla auton rattiin istui siis hyvin hermoheikko, mustine silmänalusineen ja illan kauhusta kenties lopullisesti kalvenneena zombieta läheisesti muistuttava olento kun taas kuljetuskoppiin asteli tyyneyden perikuva hirnuen heipat uusille heppakavereilleen. Selvittiin sentään kotiin törmäämättä kammotuksiin ja ajautumatta ojaan, jes! Ensi vuonna harkitsen ehkä kahdesti ennen vastaavanlaiseen toimintaan osallistumista..