Elokuun 29. päivä paljastui heti aamulla ihanan aurinkoiseksi, mutta ei kuitenkaan liian kuumaksi - sää oli siis juuri passeli valjakkokisoihin, joihin olin suuntaamassa Ainottaren ja Smigrenden kanssa. Kisapaikkana oli Capeuc, ja vaikka kisat eivät nykyisin enää yleensä jännitä, lenteli vatsani pohjassa kuitenkin vähän perhosia, jännitin nimittäin ekaa kertaa kisaamaan lähtevän Ainottaren käytöstä!
Olin ilmoittautunut noviisiin yhdistettyyn parivaljakkoluokkaan, mutta vaikka aluksi pidinkin parivaljakkoa hyvänä ideana, alkoi päähäni yhtäkkiä ajomatkalla pompsahdella lauma erilaisia kauhuskenaarioita siitä miten Keenan keskittyminen kaikkeen muuhun kuin siihen mihin pitäisi tarttuisi Aikkuun, tai miten kovaa kestävyysosuudella kirmattaisiin molempien tammojen rakastaessa vauhdikasta maastoilua.. Alkuperäisiin haaveisiini kuului se että Aikku tartuttaisi kouluosuudella pikkutarkkuutensa Keenaan ja tarkkuusosuudella taas Keena tartuttaisi työskentelyintonsa Aikkuun. Kestävyysosuuden en uskonut tuottavan ongelmia kummankaan tamman kohdalla, siis en ennen kuin keksin että ehkä ne villiintyisivät kisojen tuoksinnassa täysin..
Kisapaikalla apunani oli Heijastuksen tallityöntekijä Ulrika, jonka kanssa purimme hevoset autosta ja kuljetustamineista ja taluttelimme niitä hetken ympäriinsä jotta Aikkukin saisi vähän katsella outoa paikkaa tarkemmin. Keena tervehti tuttuun tapaansa muita hevosia eikä keskittynyt erityisemmin kauniisti riimunnarun päässä kävelyyn, eikä Aikkukaan kyllä yhtään suurempaa keskittymistaitoa osoittanut. Sen pää pyöri kuin väkkärä joka suuntaan, kaikkea mahdollista piti nuuskia ja hevosia tervehtiä minkä ehti.
Lopulta oli kuitenkin pakko parkkeerata tammat kuljetusauton vierelle ja aloittaa harjaaminen ja varusteiden pukeminen. Aikku ei olisi malttanut seisoa paikallaan yhtään paremmin kuin Keena, ja aloin hitaasti mutta varmasti vaipua epätoivoon kun tajusin että ehkäpä muutkin kauhuskenaarioni toteutuisivat kuten tämäkin.. Kun tammat lopulta oli saatu valjaisiin vieretysten, suuntasimme Ulrikan suosiollisella avustuksella verryttelyalueelle. Siellä tietysti vilisi muitakin valjakoita, joitan Keenan oli pakko tervehtiä ja Aikun töllistellä muuten vain. Sain siis tehdä jonkin verran töitä ennen kuin sain tammat kunnolla kontrolliin ja tekemään kuten halusin, eikä yhteistyömme vielä kouluosuutta suorittamaan mennessämmekään ollut niin hyvä kuin olisin toivonut..
Kouluradalla kuitenkin tajusin että oli hyvä että Aikulla oli Keena henkisenä tukena, tamma kun ei yleensäkään juuri arvosta muista hevosista erossa olemista, enkä välttämättä haluaisi tietää millainen Aikku olisi ollut radalla ihan yksin. Nytkään se ei nimittäin ollut ihan kympillä mukana, vaikka kotikentällä kouluosuus oli aina mennyt Aikun kanssa parhaiten. Yleisö, tuomari ja jopa maneesin seinät tuntuivat nimittäin olevan paljon kiinnostavampia kuin minun apuni, mutta onneksi Keena tottuneena kisakonkarina kuunteli kunnolla vaikkei suurella innolla rataa läpi vetänytkään. Lopputervehdyksessä seisoessamme olin siis hyvin iloinen siitä että lähdin parivaljakolla matkaan: Keenan keskittyminen korvasi jonkin verran Aikun ihmettelevää haahuilua.
Odotellessamme tarkkuuskokeen alkua annoin tammojen löntystellä ympäri kisa-aluetta ja hiljalleen Aikkukin alkoi saada tarpeekseen kaiken uuden ja ihmeellisen hämmästelystä. Verryttelyalueella otimme parit vauhtispurtit tammoja innostaakseni, ja tarkkuuskokeen alussa kärryjäni vetikin kaksi aivan erilaista heppaa kuin kouluosuudella! Rata sujui vauhdikkaasti, kuten Keenan kanssa yleensäkin, ja nyt Aikkukin oli menossa paljon paremmin mukana. Muutamia palloja tipahteli kartioiden päältä ja monilta vähältä piti -tilanteilta olisin mieluumin välttynyt, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siihen miten molemmat tammat nyt kuuntelivat paljon paremmin kuin kouluosuudella!
Jäljellä oli vielä kestävyysosuus, jolta ei voinut odottaa muuta kuin vauhtia. Muutamalle asvalttitieosuudelle kisojen järjestäjä oli määrännyt askellajiksi käynnin, ja niiden aikana tammojen kärsivällisyyttä hitusen koeteltiin - mutta kuten oikeasti pohjimmiltani tiesinkin, eivät tammat silloinkaan alkaneet askellajia luvatta vaihtamaan. Parin kahluupaikan ylitys sujui mukavasti, vaikka ensin Aikku olisikin tahtonut pysähtyä uimaan. Myöskään porttien kiertämiset ja muut esteet eivät tuottaneet ongelmia, mitä nyt välillä tupsahtivat nenäni eteen nopeammin kuin uskoinkaan.. Maalissa perillä olikin sitten kaksi melkoisen hionnutta hevosta!
Kävelytettyäni tammoja hetken saadakseni ne tasaantumaan parkkeerasin ne taas kuljetusauton luo ja kertoilin Ulrikalle kertomusta vauhdikkaasta kestävyysosuudestamme samalla kun purimme tammat varusteista, pyyhimme kosteilla sienillä ja puimme niille kuljetussuojat ja -loimet. Emme vaivautuneet jäämään valmiiksi palkintojenjakoa varten, koska niin koulu- kuin tarkkuusosuudetkin olisivat voineet sujua paljon paremminkin. Odotimme kuitenkin tulosten julkistamiseen asti tammoja talutellen ja antaen niiden mutustella maasta löytämiänsä ruohonkorsia.
Lopulta saimme tietää lopullisen sijoituksemme, joka oli peräti kolmastoista 42:sta valjakosta! Hieno suorituksemme kestävyysosuudella oli siis nostanut sijoitustamme kummasti, ja erittäin hyvillä mielin pakkasimme mukisematta tottelevat tammat kuljetusautoon ja suuntasimme taas kohti kotitallia, jossa molemmat tammat saisivat palkinnoksi ekstraisot porkkanat. Aamuisista epätoivoisista ajatuksistani huolimatta saatoin siis olla iloinen päivän kulusta ja oikein tyytyväinen Aikkuun (ja tietysti Keenaankin, mikä kuitenkin oli lähes itsestäänselvyys)!
~ Amar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti