maanantai 7. helmikuuta 2011

Retki talvimetsässä

"Hoplaa!" ponnistin itseni kevyesti Aikun selkään. Säädin jalustimet sopiviksi ja kiristin satulavyön vielä selästä käsin - jouduin kiskomaan tavallista kovemmin Aikun vauvamasun takia - ja taputin sitten hoitohevoseni lämpimänruskeaa lapaa. Olin pyytänyt Annikan mukaani pienelle, leppoisalle maastolenkille Keenan kanssa. Aikkuhan kun ei viihtynyt yksinään tarhassa eikä sen paremmin muuallakaan. "Joko mennään?" Annika kysyi pidätellen Keenaa, joka tanssahteli paikoillaan kuolainta levottomasti pureskellen.

Ohjasimme vireät ratsumme kohti metsää. Emme jutelleet Annikan kanssa, sillä keskityimme kumpikin katselemaan upeita maisemia. Eikä puhumista tarvittukaan: oli mukava vain istua hiljaa ja kuunnella satuloiden vaimeaa nirinää ja humahduksia, jotka syntyivät Keenan ja Aikun kahlatessa kinosten läpi. Hengitykseni huurusi kirpeässä pakkasilmassa ja poskipäitä pisteli, mutta onneksi olin muutoin varautunut kylmään ja suorittanut oikean kerrospukeutumisen mestaritaidonnäytteen. Tosin tunsin itseni pehmeäksi topatuksi palloksi villapaitojeni, pitkien kalsarieni ja muiden talvivaatteittteni keskellä. No, eipä ainakaan tullut vilu.

Aurinko säihkyi hangella, ja näytti siltä kuin koko metsä olisi kimmeltänyt tuhansina pikkuruisina timantteina. Puiden oksat taipuivat lumen painosta alaspäin muodostaen yllemme kaarimaisen katoksen. Jostain kuului tiaisen laulua. Katselin haaveksien ympärilleni ja ihastelin metsän hiljaisuutta. Äkkiä kuului tumps ja läheisen kuusen latvasta putosi lunta polulle juuri minun ja Aikun taakse. Aikku loikkasi säikähtäneenä eteenpäin. Hätkähdin hereille päiväunelmistani niiden poksahtaessa rikki kuin saippuakuplat. Huomasin, että Aikun edellä kävelevä Keena hypähteli malttamattomana ympäriinsä.

"Kaunista, eikö?" Annikan ääni rikkoi taianomaisen tunnelman ja hiljaisuuden.
"Niin on, ihan mieletöntä. Otetaanko kohta ravia? Keena kun ei nähtävästi pysy enää kauaa housuissaan", hymyilin.
"Aikkukin näyttää siltä, että se varmaan tahtoisi jo ojennella jäseniään."

Aikku pärskähteli energisesti ja viuhtoi hännällään. Silitin tamman vahvaa kaulaa ja Annikan "ravia!"-käskyn kuullessani napautin pohkeeni sen tynnyrimäisiin kylkiin. Keena ja Aikku ampaisivat kumpikin liikkeelle, mutta hidastivat nopeasti tajutessaan kuinka raskasta upottavassa, paksussa hangessa kaahaaminen oli. Ravasimme muutaman minuutin ja hidastimme sitten käyntiin. Tätä jatkui noin puoli tuntia - ravia, käyntiä, ravia, käyntiä. Emme laukanneet ollenkaan, sillä Aikun tiineys oli jo sen verran pitkällä.

Ratsastimme takaisin tallille posket punaisina ja hymy naamalla. Hevoset eivät olleet enää niin virkeitä kuin lähtiessä saatuaan purkaa energiansa. Jalkauduimme tallin pihalla. Löysäsin vyötä aikun valtaisan vatsan ympäriltä ja nostin jalustimet ylös. Taluttelimme tammoja niiden jäähdyttelemiseksi ja suuntasimme sitten tallia kohti. Amar tuli vastaan ovella. Hän väläytti pirteän hymyn ja naureskeli hyväntahtoisesti lukemattomien vaatekerroksien takia pulleroiselle ulkonäölleni.

"Olitte näköjään maastoilemassa?"
"Oltiin. Kävelimme ja ravasimme hiukan tasaisella maalla, ettei Aikku rasittuisi liikaa", vastasin Amarin kysymykseen.
"Hepat olivat aika reippaita. Ei ainakaan tullut kylmä kun piti koko ajan pidättää," Annika sanoi ja vei sitten Keenan sisälle.
"Sepä hyvä!" Amar tokaisi, rapsutti Aikkua turvasta ja häipyi sitten omille teilleen.

Karsinassa riisuin Aikulta varusteet, pesin kuolaimet ja vein satulan ja suitset omille paikoilleen. Sen jälkeen puunasin suomimamman oikein perusteellisesti kunnes sen karva kiilsi. Aikku nautti harjauksesta täysin rinnoin, ja seisoi kuin tatti paikoillaan alahuuli lerpattaen ja silmät puoliummessa. Putsasin kaviot, selvitin harjan ja hännän ja lopuksi halasin Aikkua tiukasti. "Sä olet maailman paras hevonen," kuiskutin sen korvaan ja sain vastaukseksi hellän hörinän, joka sai lämpöisen onnentunteen leviämään sisälleni.

Loppupäivä kuluikin normaalein rutiinein: karsinoita siivottiin, kauraturpia vietiin ja haettiin tarhasta, liikutettiin ja ruokittiin. Me tallitytöt linnoittaudumme toimiston lämpöön ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Siistimme myös paikkoja ja autoimme Amaria kaikenlaisissa pikkuhommissa. Kellon lyödessä puoli seitsemää hain Aikun sisälle, taistelin ison, kahisevan toppaloimen sen yltä ja tarkistin sen naarmujen ja kolhujen varalta - kaikki oli kunnossa. Hellittelin Aikkua vielä hetken ennen kuin toivotin sille ja muullekin tallin väelle hyvät yöt ja lähdin sitten kotiin.

~ Katia

1 kommentti:

  1. Näin sieluni silmin ihanan, jäätävän pakkasmaiseman kuvailusi perusteella, muutenkin kivasti kirjoitettu tarina! Hienoa että huomioit hyvin Aikun tiineyden vaikken asiasta olekaan erikseen huomauttanut, juuri näin pitääkin tehdä :) Kiitos myös sekalaisissakin hommissa auttamisessa Aikun liikutuksen jälkeen!

    VastaaPoista