Salidsbury Farmilla järjestettiin tänään VLRY:n alaiset länkkärikisat joissa kävimme huviksemme ja vaihtelun vuoksi näyttäytymässä seuraavanlaisilla tarinoilla:
Rajattoman Pakkastakku (western horsemanship, sij. 5/5):
"Liikkelle!" kajahti käsky kovaäänisestä. Päässäni löi tyhjää: "täh, missä vihellys, missä valkoiset kouluaidat, missä esteet, mitä nuo tötsät tuolla kentällä on?" Katsahdus katsomoon, jonne ratsunikin hyvin uteliaana korvat hörössä töllisteli, palautti hermostuneisuudesta jähmettyneet aivosoluni kuitenkin suhteellisen nopeasti maanpinnalle. "Aaivan, cowboy-hattuja, chapseja: länkkärikisat!" Ja kun tämä ennenkokematon välähdys oli harmaan solumassani lävistänyt sain jalkani puristautumaan kevyesti ratsuni kylkien ympärille, vaadittu rata palautui salamana mieleeni ja ratsulleni antamastani huomaamattomasta käskystä matkasimme kohti ensimmäistä merkkitötsää - ensimmäistä jota kohti koskaan olin lännenratsastuskilpailuissa ratsastanut. Koko yksilösuoritus jatkuikin osaltamme ennakko-odotuksistani huolimatta kevyen harmonisesti eikä sen jälkeen muiden kanssa kentällä humputellessakaan yhtään tarvinnut suoritustamme hävetä!
Rajattoman Pakkastakku (western pleasure, sij. 2/4):
Istuin suomipalloni satulassa quarterhevosten seurassa muita ratsukkoja hermostuneesti vilkuillen: ihan kuin muut olisivat vaikuttaneet itsevarmemmilta kuin meikäläinen.. Olimme kuitenkin juuri esittäneet osamme askellaji- ja suunnanvaihdosten muodossa niin hyvin kuin pystyimme, enkä itse selästä käsin tuntenut kovin pahanlaisia virheitä, vaikka alkuun Takkua olikin innostanut vähän reilumman puoleisesti. Koko ajan olin kuitenkin tarkkaillut edelläni jytkyvää tai ravin tahtiin hytkyää ihan oikean länkkärihepan takapuolta ja vain haaveillut että suomiputellani olisi samanlaiset liikkeet, enkä siis ainakaan puhkunut itsevarmuutta nyt line-upissa seisoessamme. Mutta se täytyi ratsuni kunniaksi myöntää että ainakin se tuntui miellyttävältä ratsastaa, ja toivoin tunteen välittyneen kentän toisellekin puolen!
Rajattoman Pakkastakku (pole bending, sij. 3/8):
Ratsuni propellien tapaan pyörivien korvien takana häämötti kuusi tolppaa, odotin lähtökäskyä vähän hermostuneena ja mietin miten saisin oripoikani pysymään pystyssä käännöksissä ja yhtä aikaa laukkaamaan reippaasti käännöksen vastaisessa laukassakin. Kun lähtökäsky sitten kiiri korviini painoin pohkeeni ratsuni kylkiin ja maiskautin niin mahtipontisesti että hiukan herkkis Takku oikein pomppasi vauhtiin! Ensimmäinen tolppa lähestyi siis kovaa vauhtia, meni pian ohi ja heti käännyttiin seuraavalle. Alku oli vähän haparoivaa siitäkin huolimatta että tätä oltiin kyllä kotonakin ehditty vähän harjoitella. Vauhtimme kuitenkin kiihtyi hiljalleen ja kaarrokset muuttuivat varmemmiksi, kunnes yhtäkkiä tajusin että edessä häämöttikin viimeinen tolppa. Se tuntui lähestyvän kuin hidastetussa filmissä: tunsin kuinka Takun kaviot tömähtelivät kentän hiekkaan, sen harja hulmahteli lähes kasvoilleni, sen korvat olivat innokkaasti pystyssä. Annoin kääntävät avut, tunsin kuinka ratsu vastasi hiuksenhienoon pyyntööni, kallistui kaarteeseen, hidasti vauhtia pienen hitusen pysyäkseen tukevasti pystyssä, ja kohta tajusinkin että olimme ohi viimeisestäkin tolpasta, vauhdin sai hidastaa, enää ei tarvinnut kannustaa ja kääntää ratsua samaan aikaan. Ja mikä helpotus tuon tajuaminen olikaan pään ollessa jo aivan pyörällä vauhdin huumasta ja karusellia pahemmasta pyörityksestä!
Salmenkylän Ainotar (pole bending, sij. 6/8):
Kaikenlainen länkkäritreenaus jäi Aikun kanssa vähän vähille ennen Salidsbury Farmin kisoja, joten odotukseni tämän suorituksen osalta eivät olleet huikean korkealla: kunhan vähän kokeiltaisiin miten menee, vauhdista viis kunhan pystyssä pysytään. Mutta yllättäen yleensä varsin rauhallisesti ottava tammaseni keksikin että tämähän on kivaa! Niinpä kiisimme tolppien välistä vauhdilla, tyylistä tai käännösten tiukkuudesta välittämättä. Kun viimeinen tolppa häämötti näkökentässäni seuraavana, alkoi mieleeni kuitenkin hiipiä epäilys: olimmeko vauhdikkaan toheloinnimme keskellä vahingossa ohittaneet jonkin tolpan tai muuten onnistuneet etsiytymään väärälle puolelle viimeistä tolppaa? Ympäristöönhän en ollut mitään huomiota kiinnitänyt, joten kenenkään huudot tai huomautukset eivät olisi minua havahduttaneet. Päätin kuitenkin luottaa reittiin jolla jo olimme, ja sormet ja varpaat ristissä toivoin että viimeinen, vauhdilla mutta melkoisen etäisyyden päästä ohitettu tolppa tuli kierrettyä ihan oikealta puolelta!
Lakean Nutella (showmanship at halter, sij. 6/8):
Mo! Nuttu kisois: halus haistella kaikkee, oli tötsä johon ei ois saanu koskee > yritti tunkee turpansa siihen kii, ei ihan ehtiny! Yhteistyös toivomisen varaa.
Amarin Perla (showmanship at halter, sij. 8/8):
Perla oli ekois kisois reipas, innoissaan tönäs mua nii et tuli melkein kosketus kentän pohjaan muutenki ku kengänpohjil, mut selvittiin muute hyvin läpi kyl :)
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Aikun kanssa kouluvalmennuksessa (nimilista)
Osallistuin Ainottaren kanssa nimilistamuotoiseen kouluratsastusvalmennukseen Virmaveden hevostilalla 5.3., tässä saamamme kommentit (© Virmaveden Hevostila):
"Salmenkylän Ainotar teki kelpo ensivaikutelman: se vaikutti nöyrältä ja kuuliaiselta, keskittyi ratsastajan apuihin huolella ja halusi selkeästi miellyttää ratsastajaansa kaikin keinoin. Tällaista hevosta onkin luonnollisesti varsinainen ilo ratsastaa ja valmentaakin! Lähdimme liikkeelle temponvaihteluista ja taivutteluista. Kävi selväksi, että toimiakseen Ainotar tarvitsee hyvin selkeät ja perusteelliset avut, se ei osaa tulkita hienovaraisimpia ja herkempiä eleitä, vaan kaipaa kunnollista ohjeistusta. Tämän vuoksi ratsastajalta kaivataan erinomaista kehonhallintaa, heilahtelu ja huojahtelu hämmentää hevosta tarpeettomasti. Siirryimme takaosankäännökseen, joka sekin tuotti aluksi hankaluuksia; apujen piti olla erittäin johdonmukaiset, jotta tamma ymmärsi, mitä siltä haluttiin. Pohkeenväistöt, lisätyt askellajit ja laukanvaihdot kahdeksikolla sujuivat nekin oivallisesti, kunhan ratsastaja piti istuntansa tarvittavan eleettömänä ja itse avut hyvin hallittuina ja riittävän vahvoina, jotta tamma osasi tulkita ne. Aikku selvästi teki koko ajan parhaansa, mikä on kertakaikkisen ihastuttava piirre hevosessa. Paras terävyys sen suorituksesta puuttui, mutta silti sain hevosesta erittäin positiivisen kuvan. Se on selvästi kuuliainen ratsu moneen menoon."~ Amar
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
hoitotarina Karos, 27.2.2011
Ulkona oli hurjan kylmä! Tuuli oli kova ja lunta satoi lähes taukoamatta. Astuin tallipihalta talliin ja pyristelin päältäni kasan lunta. Karsinoissa seisovat hevoset korskuivat ja tervehtivät minua hyvän tuulisina. Menin Karosin luokse ja tervehdin oria.
- Heippa mussukkaiseni, anteeksi etten ole käynyt pitkään aikaan!
Vastaukseksi sain pärskähdyksen ja luultavasti anteeksi pyyntööni ori vastasi lämpimällä turvan töytäisyllä poskelleni. Taputin hevosta ja lähdin hakemaan sen varusteita. Palattuani ryhdyin oitis sukimaan hevosen karvaa. Kun olin Karosin harjannut, kävin läpi sen kaviot ja varmistin, että hokit olivat kireinä. Sen jälkeen nostin satulan selkään ja laitoin suitset päitsien tilalle. Aikani jahkailtua kireiden remmien parissa, talutin hevosen käytävää pitkin ulos. Seisahduimme keskelle pihaa ja kapusin kiireesti ratsaille. Varmistin vyön kireyden ja mittasin nopeasti jalustimet. Sen jälkeen kannustin ratsun matkaan.
Kävelimme tallitietä alas metsään. Lunta oli paljon ja ori saikin tarpoa oikein olan takaa päästäkseen eteenpäin. Kävelimme pitkään, kunnes molemmille alkoi tulla pikku hiljaa vilu. Silloin kokosin ohjat ja lähdimme reippaasti ravailemaan korkeissa kinoksissa. Puuskuttava ratsu eteni puolen kilometrin verran oikein reippaasti, kunnes tahti alkoi pikku hiljaa hidastua. Kannustin sen eteenpäin ja rohkaisin äänelläni, enää ei ollut pitkä matka auratuille teille. Hikikarpalot kaulalla ori loikkasi lopulta leveälle kärrytielle. Taputin sitä ja hidastimme hetkeksi käyntiin. Karosille teki oikein hyvää tarpoa lumihangessa, jottei se sitten laukkasuoralla olisi aivan täynnä energiaa. Pian painoin taas kevyesti pohkeeni orin kylkiin ja lähdimme ravailemaan. Karosin hokit painuivat kovaan jäähän ja estivät meitä liukastumasta.
Karos oli taas saanut voimansa takaisin ja eteni nyt reippaalla vauhdilla. Pidättelin sitä tuon tuostakin ja yritin hampaiden välistä sihisemällä saada orin haltuuni. Karos kumminkin vain viskoi päätään ja kiisi eteenpäin kuin Meksikon pikajuna! Pudistelin päätäni ja kuin ihmeen kaupalla sain sen lopulta käyntiin. Lähdin ratsastamaan hevosta istunnallani välittämättä tuon taivaallista suorasta tiestä, joka olisi sopinut mitä mainioiten laukkaan. Karos pärski turhautuneena ja loikki allani, kuin mikäkin suuttunut pikku muksu. Istuin tiiviisti satulaan ja lähdin ratsastamaan käyntiä hitaammaksi. Pidättelin hevosta, käytin erityisesti istuntaani, niin että jännitin kroppani ja työnsin hartiat- lantio- napa- linjalla eteenpäin, kuin ”näkymätöntä seinää”. Ori puuskahti ja rauhoittui pikku hiljaa. Rentouduin ja siirryimme pikku hiljaa raviin. Mutta joka kerta kun Karosi lähti kiitämään, pidätin sitä ja siirryimme rauhalliseen käyntiin. En halunnut että tästä talvisesta maastolenkistä, tulisi mikään vetolenkki. Lopulta muutaman kilometrin sättäämisen ja tappelun tulokseni, Karos tyytyi kuuntelemaan ratsastajaansa ja menikin oikein kauniisti. Vaikka olimme missanneet ensimmäisen laukkasuoran, pidin huolta siitä ettemme missanneet toista suoraa.
Kun metsikön takaa ilmestyi suora eteemme, katsoin nopeasti ympärilleni ja kannustin Karosin matkaan. Ori pinkaisi kuin sähköiskun saaneena laukkaan. Mukauduin menoon, nousemalla kevyeeseen istuntaan, pitämällä tasaisen tuntuman, mutta antaen silti hieman vapautta juosta. Kuulin Karosin kavioiden voimakkaat tömähdykset jäisellä tiellä. Ori juoksi minkä jaloistaan pääsi, se kurottautui kaulallaan eteenpäin, kuin mikäkin laukkaratsu, eikä sillä ollut aikomustakaan hidastaa, vaikka laukkaa oli kestänyt jo melko pitkään. Tunsin hevosen lihakset jotka supistuivat askelten tahdissa, aina kun ori ponkaisi lisää vauhtia. Samassa kumminkin näin tien kaartuvan vasempaan kohti metsää, nousin ylös kevyestä istunnasta ja lähdin pidättämään hevosta. Karos yritti aluksi vain sivuttaa moiset pidätteet, mutta siihen en sentään suostunut. Jännitin ruumiini, työnsin ”seinää” ja istuin alas satulaan. Tunsin vauhdin hidastuvan ja pian hevonen laski raville. Aurinko paistoi puiden välistä ja sen osuessa orin hikiselle kaulalle, se kimmelsi kilpaa lumen kanssa. Taputin oria ja siirryimme käyntiin.
Kiersimme pienen poukaman kautta ja tulimme isolle peltojen aukealle. Tuuli oli voimakas, mutta se ei tuntunut haittaavan Karosia. Ori loikki jo allani kärsimättömänä ja puhkui intoa päästä juoksemaan. Pelkkä ajatus riitti päästämään hevosen liikkeelle. Painoin vielä pohkeeni orin kylkiin ja hevosen voimakkaat lihakset lähtivät kuljettamaan meitä tuulen nopeudella eteenpäin. Lunta oli paljon, mutta siitä huolimatta, kun Karos pääsi vauhtiin, sitä ei pidätellyt mikään. Laajat pellot ympärillämme oikein kutsuivat hevosta juoksemaan. Hento lumi pöllysi askelten voimasta ja sai meidät molemmat pian lumesta täysin valkoisiksi. En voinut muuta kuin nauraa ja nauttia. Kun olimme laukanneet koko pellon, ryhdyin taas pidättämään hevosta. Nyt Karos malttoi siirtyä raviin jo hieman pienemmillä avuilla. Kehuin oria ja katsoin kuinka sen ryntäät olivat valkoisen vaahdon peitossa.
Nousimme lumiselta pellolta takaisin auratuille teille. Hevonen oli yltä päältä hiessä ja nyt se jo puuskuttikin hieman väsyneenä. Onneksi olimme vain muutaman kilometrin päässä tallilta, ehtisimme lämpöiseen talliin, ennen kuin Karos paleltuisi. Lähdimme ravaamaan kohti tallia. Jäähdyttelin hevosen huolellisesti, ennen kuin saavuimme vilkkaalle tallipihalle. Hiestä märkä ratsu seisahtui tyytyväisenä oven eteen. Laskeuduin ratsailta, vein orin talliin ja ryhdyin riisumaan sen varusteita pois. Kun olin sukinut orin, levitin loimen sen selkään ja päästin sen juomaan. Puhdistin kaviot ja harjasin jalat huolellisesti. Sitten hain pyyhkeen ja kuivasin ne vielä. Taputin väsynyttä hevosta, joka jaksoi kumminkin vielä hauskuttaa hoitajaansa, muutamalla pienellä jekulla. Mikä olisikaan sen hauskempaa, kuin tökätä rakas hoitaja omaan heinäkasaan!
Samalla kun Karos mutusteli heiniään, minä laitoin sen jalkoihin linimenttiä ja käärin lämpöpintelit suojaksi. Pian 16-vuotias hevonen ansaitsi hyvin hoidetut jalat, no kukapa ei ansaitsisi? Poistuin karsinasta ja lähdin varustehuoneeseen. Nappasin varusteet seinustalta ja hain satulasaippuaa, sienen ja vettä. Sitten istahdin penkille patterin viereen ja ryhdyin jynssäämään. Jokainen pienikin lika sai kyytiä ja pian sain tyytyväisenä koota varusteet ja laittaa ne takaisin paikoilleen. Hymyillen poistuin varustehuoneesta mukanani Karosin paksu toppaloimi. Astelin orin karsinalle ja pujahdin sen seuraksi. Lämpimässä tallissa Karos oli jo kuivannut hyvin, joten vaihdoin talliloimen toppaloimeen ja lähdin viemään sitä ulos. Punainen loimi selässään ja punaiset pintelit jaloissaan hevonen kirmasi ympäri tarhaa. En voinut ymmärtää, mistä Karos tuon energia määränsä oikein sai! Minullekin nimittäin kelpaisi. Kun palasin ulkoa menin talliin ja ryhdyin siivoamaan Karosin boksia. Saatuani lannat pois, levitin uusia turpeita vanhojen joukkoon ja pesin ruoka-astian. Lakaistuani vielä käytävän, lähdin kotiin.
~ Wonder
- Heippa mussukkaiseni, anteeksi etten ole käynyt pitkään aikaan!
Vastaukseksi sain pärskähdyksen ja luultavasti anteeksi pyyntööni ori vastasi lämpimällä turvan töytäisyllä poskelleni. Taputin hevosta ja lähdin hakemaan sen varusteita. Palattuani ryhdyin oitis sukimaan hevosen karvaa. Kun olin Karosin harjannut, kävin läpi sen kaviot ja varmistin, että hokit olivat kireinä. Sen jälkeen nostin satulan selkään ja laitoin suitset päitsien tilalle. Aikani jahkailtua kireiden remmien parissa, talutin hevosen käytävää pitkin ulos. Seisahduimme keskelle pihaa ja kapusin kiireesti ratsaille. Varmistin vyön kireyden ja mittasin nopeasti jalustimet. Sen jälkeen kannustin ratsun matkaan.
Kävelimme tallitietä alas metsään. Lunta oli paljon ja ori saikin tarpoa oikein olan takaa päästäkseen eteenpäin. Kävelimme pitkään, kunnes molemmille alkoi tulla pikku hiljaa vilu. Silloin kokosin ohjat ja lähdimme reippaasti ravailemaan korkeissa kinoksissa. Puuskuttava ratsu eteni puolen kilometrin verran oikein reippaasti, kunnes tahti alkoi pikku hiljaa hidastua. Kannustin sen eteenpäin ja rohkaisin äänelläni, enää ei ollut pitkä matka auratuille teille. Hikikarpalot kaulalla ori loikkasi lopulta leveälle kärrytielle. Taputin sitä ja hidastimme hetkeksi käyntiin. Karosille teki oikein hyvää tarpoa lumihangessa, jottei se sitten laukkasuoralla olisi aivan täynnä energiaa. Pian painoin taas kevyesti pohkeeni orin kylkiin ja lähdimme ravailemaan. Karosin hokit painuivat kovaan jäähän ja estivät meitä liukastumasta.
Karos oli taas saanut voimansa takaisin ja eteni nyt reippaalla vauhdilla. Pidättelin sitä tuon tuostakin ja yritin hampaiden välistä sihisemällä saada orin haltuuni. Karos kumminkin vain viskoi päätään ja kiisi eteenpäin kuin Meksikon pikajuna! Pudistelin päätäni ja kuin ihmeen kaupalla sain sen lopulta käyntiin. Lähdin ratsastamaan hevosta istunnallani välittämättä tuon taivaallista suorasta tiestä, joka olisi sopinut mitä mainioiten laukkaan. Karos pärski turhautuneena ja loikki allani, kuin mikäkin suuttunut pikku muksu. Istuin tiiviisti satulaan ja lähdin ratsastamaan käyntiä hitaammaksi. Pidättelin hevosta, käytin erityisesti istuntaani, niin että jännitin kroppani ja työnsin hartiat- lantio- napa- linjalla eteenpäin, kuin ”näkymätöntä seinää”. Ori puuskahti ja rauhoittui pikku hiljaa. Rentouduin ja siirryimme pikku hiljaa raviin. Mutta joka kerta kun Karosi lähti kiitämään, pidätin sitä ja siirryimme rauhalliseen käyntiin. En halunnut että tästä talvisesta maastolenkistä, tulisi mikään vetolenkki. Lopulta muutaman kilometrin sättäämisen ja tappelun tulokseni, Karos tyytyi kuuntelemaan ratsastajaansa ja menikin oikein kauniisti. Vaikka olimme missanneet ensimmäisen laukkasuoran, pidin huolta siitä ettemme missanneet toista suoraa.
Kun metsikön takaa ilmestyi suora eteemme, katsoin nopeasti ympärilleni ja kannustin Karosin matkaan. Ori pinkaisi kuin sähköiskun saaneena laukkaan. Mukauduin menoon, nousemalla kevyeeseen istuntaan, pitämällä tasaisen tuntuman, mutta antaen silti hieman vapautta juosta. Kuulin Karosin kavioiden voimakkaat tömähdykset jäisellä tiellä. Ori juoksi minkä jaloistaan pääsi, se kurottautui kaulallaan eteenpäin, kuin mikäkin laukkaratsu, eikä sillä ollut aikomustakaan hidastaa, vaikka laukkaa oli kestänyt jo melko pitkään. Tunsin hevosen lihakset jotka supistuivat askelten tahdissa, aina kun ori ponkaisi lisää vauhtia. Samassa kumminkin näin tien kaartuvan vasempaan kohti metsää, nousin ylös kevyestä istunnasta ja lähdin pidättämään hevosta. Karos yritti aluksi vain sivuttaa moiset pidätteet, mutta siihen en sentään suostunut. Jännitin ruumiini, työnsin ”seinää” ja istuin alas satulaan. Tunsin vauhdin hidastuvan ja pian hevonen laski raville. Aurinko paistoi puiden välistä ja sen osuessa orin hikiselle kaulalle, se kimmelsi kilpaa lumen kanssa. Taputin oria ja siirryimme käyntiin.
Kiersimme pienen poukaman kautta ja tulimme isolle peltojen aukealle. Tuuli oli voimakas, mutta se ei tuntunut haittaavan Karosia. Ori loikki jo allani kärsimättömänä ja puhkui intoa päästä juoksemaan. Pelkkä ajatus riitti päästämään hevosen liikkeelle. Painoin vielä pohkeeni orin kylkiin ja hevosen voimakkaat lihakset lähtivät kuljettamaan meitä tuulen nopeudella eteenpäin. Lunta oli paljon, mutta siitä huolimatta, kun Karos pääsi vauhtiin, sitä ei pidätellyt mikään. Laajat pellot ympärillämme oikein kutsuivat hevosta juoksemaan. Hento lumi pöllysi askelten voimasta ja sai meidät molemmat pian lumesta täysin valkoisiksi. En voinut muuta kuin nauraa ja nauttia. Kun olimme laukanneet koko pellon, ryhdyin taas pidättämään hevosta. Nyt Karos malttoi siirtyä raviin jo hieman pienemmillä avuilla. Kehuin oria ja katsoin kuinka sen ryntäät olivat valkoisen vaahdon peitossa.
Nousimme lumiselta pellolta takaisin auratuille teille. Hevonen oli yltä päältä hiessä ja nyt se jo puuskuttikin hieman väsyneenä. Onneksi olimme vain muutaman kilometrin päässä tallilta, ehtisimme lämpöiseen talliin, ennen kuin Karos paleltuisi. Lähdimme ravaamaan kohti tallia. Jäähdyttelin hevosen huolellisesti, ennen kuin saavuimme vilkkaalle tallipihalle. Hiestä märkä ratsu seisahtui tyytyväisenä oven eteen. Laskeuduin ratsailta, vein orin talliin ja ryhdyin riisumaan sen varusteita pois. Kun olin sukinut orin, levitin loimen sen selkään ja päästin sen juomaan. Puhdistin kaviot ja harjasin jalat huolellisesti. Sitten hain pyyhkeen ja kuivasin ne vielä. Taputin väsynyttä hevosta, joka jaksoi kumminkin vielä hauskuttaa hoitajaansa, muutamalla pienellä jekulla. Mikä olisikaan sen hauskempaa, kuin tökätä rakas hoitaja omaan heinäkasaan!
Samalla kun Karos mutusteli heiniään, minä laitoin sen jalkoihin linimenttiä ja käärin lämpöpintelit suojaksi. Pian 16-vuotias hevonen ansaitsi hyvin hoidetut jalat, no kukapa ei ansaitsisi? Poistuin karsinasta ja lähdin varustehuoneeseen. Nappasin varusteet seinustalta ja hain satulasaippuaa, sienen ja vettä. Sitten istahdin penkille patterin viereen ja ryhdyin jynssäämään. Jokainen pienikin lika sai kyytiä ja pian sain tyytyväisenä koota varusteet ja laittaa ne takaisin paikoilleen. Hymyillen poistuin varustehuoneesta mukanani Karosin paksu toppaloimi. Astelin orin karsinalle ja pujahdin sen seuraksi. Lämpimässä tallissa Karos oli jo kuivannut hyvin, joten vaihdoin talliloimen toppaloimeen ja lähdin viemään sitä ulos. Punainen loimi selässään ja punaiset pintelit jaloissaan hevonen kirmasi ympäri tarhaa. En voinut ymmärtää, mistä Karos tuon energia määränsä oikein sai! Minullekin nimittäin kelpaisi. Kun palasin ulkoa menin talliin ja ryhdyin siivoamaan Karosin boksia. Saatuani lannat pois, levitin uusia turpeita vanhojen joukkoon ja pesin ruoka-astian. Lakaistuani vielä käytävän, lähdin kotiin.
~ Wonder
maanantai 7. helmikuuta 2011
Retki talvimetsässä
"Hoplaa!" ponnistin itseni kevyesti Aikun selkään. Säädin jalustimet sopiviksi ja kiristin satulavyön vielä selästä käsin - jouduin kiskomaan tavallista kovemmin Aikun vauvamasun takia - ja taputin sitten hoitohevoseni lämpimänruskeaa lapaa. Olin pyytänyt Annikan mukaani pienelle, leppoisalle maastolenkille Keenan kanssa. Aikkuhan kun ei viihtynyt yksinään tarhassa eikä sen paremmin muuallakaan. "Joko mennään?" Annika kysyi pidätellen Keenaa, joka tanssahteli paikoillaan kuolainta levottomasti pureskellen.
Ohjasimme vireät ratsumme kohti metsää. Emme jutelleet Annikan kanssa, sillä keskityimme kumpikin katselemaan upeita maisemia. Eikä puhumista tarvittukaan: oli mukava vain istua hiljaa ja kuunnella satuloiden vaimeaa nirinää ja humahduksia, jotka syntyivät Keenan ja Aikun kahlatessa kinosten läpi. Hengitykseni huurusi kirpeässä pakkasilmassa ja poskipäitä pisteli, mutta onneksi olin muutoin varautunut kylmään ja suorittanut oikean kerrospukeutumisen mestaritaidonnäytteen. Tosin tunsin itseni pehmeäksi topatuksi palloksi villapaitojeni, pitkien kalsarieni ja muiden talvivaatteittteni keskellä. No, eipä ainakaan tullut vilu.
Aurinko säihkyi hangella, ja näytti siltä kuin koko metsä olisi kimmeltänyt tuhansina pikkuruisina timantteina. Puiden oksat taipuivat lumen painosta alaspäin muodostaen yllemme kaarimaisen katoksen. Jostain kuului tiaisen laulua. Katselin haaveksien ympärilleni ja ihastelin metsän hiljaisuutta. Äkkiä kuului tumps ja läheisen kuusen latvasta putosi lunta polulle juuri minun ja Aikun taakse. Aikku loikkasi säikähtäneenä eteenpäin. Hätkähdin hereille päiväunelmistani niiden poksahtaessa rikki kuin saippuakuplat. Huomasin, että Aikun edellä kävelevä Keena hypähteli malttamattomana ympäriinsä.
"Kaunista, eikö?" Annikan ääni rikkoi taianomaisen tunnelman ja hiljaisuuden.
"Niin on, ihan mieletöntä. Otetaanko kohta ravia? Keena kun ei nähtävästi pysy enää kauaa housuissaan", hymyilin.
"Aikkukin näyttää siltä, että se varmaan tahtoisi jo ojennella jäseniään."
Aikku pärskähteli energisesti ja viuhtoi hännällään. Silitin tamman vahvaa kaulaa ja Annikan "ravia!"-käskyn kuullessani napautin pohkeeni sen tynnyrimäisiin kylkiin. Keena ja Aikku ampaisivat kumpikin liikkeelle, mutta hidastivat nopeasti tajutessaan kuinka raskasta upottavassa, paksussa hangessa kaahaaminen oli. Ravasimme muutaman minuutin ja hidastimme sitten käyntiin. Tätä jatkui noin puoli tuntia - ravia, käyntiä, ravia, käyntiä. Emme laukanneet ollenkaan, sillä Aikun tiineys oli jo sen verran pitkällä.
Ratsastimme takaisin tallille posket punaisina ja hymy naamalla. Hevoset eivät olleet enää niin virkeitä kuin lähtiessä saatuaan purkaa energiansa. Jalkauduimme tallin pihalla. Löysäsin vyötä aikun valtaisan vatsan ympäriltä ja nostin jalustimet ylös. Taluttelimme tammoja niiden jäähdyttelemiseksi ja suuntasimme sitten tallia kohti. Amar tuli vastaan ovella. Hän väläytti pirteän hymyn ja naureskeli hyväntahtoisesti lukemattomien vaatekerroksien takia pulleroiselle ulkonäölleni.
"Olitte näköjään maastoilemassa?"
"Oltiin. Kävelimme ja ravasimme hiukan tasaisella maalla, ettei Aikku rasittuisi liikaa", vastasin Amarin kysymykseen.
"Hepat olivat aika reippaita. Ei ainakaan tullut kylmä kun piti koko ajan pidättää," Annika sanoi ja vei sitten Keenan sisälle.
"Sepä hyvä!" Amar tokaisi, rapsutti Aikkua turvasta ja häipyi sitten omille teilleen.
Karsinassa riisuin Aikulta varusteet, pesin kuolaimet ja vein satulan ja suitset omille paikoilleen. Sen jälkeen puunasin suomimamman oikein perusteellisesti kunnes sen karva kiilsi. Aikku nautti harjauksesta täysin rinnoin, ja seisoi kuin tatti paikoillaan alahuuli lerpattaen ja silmät puoliummessa. Putsasin kaviot, selvitin harjan ja hännän ja lopuksi halasin Aikkua tiukasti. "Sä olet maailman paras hevonen," kuiskutin sen korvaan ja sain vastaukseksi hellän hörinän, joka sai lämpöisen onnentunteen leviämään sisälleni.
Loppupäivä kuluikin normaalein rutiinein: karsinoita siivottiin, kauraturpia vietiin ja haettiin tarhasta, liikutettiin ja ruokittiin. Me tallitytöt linnoittaudumme toimiston lämpöön ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Siistimme myös paikkoja ja autoimme Amaria kaikenlaisissa pikkuhommissa. Kellon lyödessä puoli seitsemää hain Aikun sisälle, taistelin ison, kahisevan toppaloimen sen yltä ja tarkistin sen naarmujen ja kolhujen varalta - kaikki oli kunnossa. Hellittelin Aikkua vielä hetken ennen kuin toivotin sille ja muullekin tallin väelle hyvät yöt ja lähdin sitten kotiin.
~ Katia
Ohjasimme vireät ratsumme kohti metsää. Emme jutelleet Annikan kanssa, sillä keskityimme kumpikin katselemaan upeita maisemia. Eikä puhumista tarvittukaan: oli mukava vain istua hiljaa ja kuunnella satuloiden vaimeaa nirinää ja humahduksia, jotka syntyivät Keenan ja Aikun kahlatessa kinosten läpi. Hengitykseni huurusi kirpeässä pakkasilmassa ja poskipäitä pisteli, mutta onneksi olin muutoin varautunut kylmään ja suorittanut oikean kerrospukeutumisen mestaritaidonnäytteen. Tosin tunsin itseni pehmeäksi topatuksi palloksi villapaitojeni, pitkien kalsarieni ja muiden talvivaatteittteni keskellä. No, eipä ainakaan tullut vilu.
Aurinko säihkyi hangella, ja näytti siltä kuin koko metsä olisi kimmeltänyt tuhansina pikkuruisina timantteina. Puiden oksat taipuivat lumen painosta alaspäin muodostaen yllemme kaarimaisen katoksen. Jostain kuului tiaisen laulua. Katselin haaveksien ympärilleni ja ihastelin metsän hiljaisuutta. Äkkiä kuului tumps ja läheisen kuusen latvasta putosi lunta polulle juuri minun ja Aikun taakse. Aikku loikkasi säikähtäneenä eteenpäin. Hätkähdin hereille päiväunelmistani niiden poksahtaessa rikki kuin saippuakuplat. Huomasin, että Aikun edellä kävelevä Keena hypähteli malttamattomana ympäriinsä.
"Kaunista, eikö?" Annikan ääni rikkoi taianomaisen tunnelman ja hiljaisuuden.
"Niin on, ihan mieletöntä. Otetaanko kohta ravia? Keena kun ei nähtävästi pysy enää kauaa housuissaan", hymyilin.
"Aikkukin näyttää siltä, että se varmaan tahtoisi jo ojennella jäseniään."
Aikku pärskähteli energisesti ja viuhtoi hännällään. Silitin tamman vahvaa kaulaa ja Annikan "ravia!"-käskyn kuullessani napautin pohkeeni sen tynnyrimäisiin kylkiin. Keena ja Aikku ampaisivat kumpikin liikkeelle, mutta hidastivat nopeasti tajutessaan kuinka raskasta upottavassa, paksussa hangessa kaahaaminen oli. Ravasimme muutaman minuutin ja hidastimme sitten käyntiin. Tätä jatkui noin puoli tuntia - ravia, käyntiä, ravia, käyntiä. Emme laukanneet ollenkaan, sillä Aikun tiineys oli jo sen verran pitkällä.
Ratsastimme takaisin tallille posket punaisina ja hymy naamalla. Hevoset eivät olleet enää niin virkeitä kuin lähtiessä saatuaan purkaa energiansa. Jalkauduimme tallin pihalla. Löysäsin vyötä aikun valtaisan vatsan ympäriltä ja nostin jalustimet ylös. Taluttelimme tammoja niiden jäähdyttelemiseksi ja suuntasimme sitten tallia kohti. Amar tuli vastaan ovella. Hän väläytti pirteän hymyn ja naureskeli hyväntahtoisesti lukemattomien vaatekerroksien takia pulleroiselle ulkonäölleni.
"Olitte näköjään maastoilemassa?"
"Oltiin. Kävelimme ja ravasimme hiukan tasaisella maalla, ettei Aikku rasittuisi liikaa", vastasin Amarin kysymykseen.
"Hepat olivat aika reippaita. Ei ainakaan tullut kylmä kun piti koko ajan pidättää," Annika sanoi ja vei sitten Keenan sisälle.
"Sepä hyvä!" Amar tokaisi, rapsutti Aikkua turvasta ja häipyi sitten omille teilleen.
Karsinassa riisuin Aikulta varusteet, pesin kuolaimet ja vein satulan ja suitset omille paikoilleen. Sen jälkeen puunasin suomimamman oikein perusteellisesti kunnes sen karva kiilsi. Aikku nautti harjauksesta täysin rinnoin, ja seisoi kuin tatti paikoillaan alahuuli lerpattaen ja silmät puoliummessa. Putsasin kaviot, selvitin harjan ja hännän ja lopuksi halasin Aikkua tiukasti. "Sä olet maailman paras hevonen," kuiskutin sen korvaan ja sain vastaukseksi hellän hörinän, joka sai lämpöisen onnentunteen leviämään sisälleni.
Loppupäivä kuluikin normaalein rutiinein: karsinoita siivottiin, kauraturpia vietiin ja haettiin tarhasta, liikutettiin ja ruokittiin. Me tallitytöt linnoittaudumme toimiston lämpöön ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Siistimme myös paikkoja ja autoimme Amaria kaikenlaisissa pikkuhommissa. Kellon lyödessä puoli seitsemää hain Aikun sisälle, taistelin ison, kahisevan toppaloimen sen yltä ja tarkistin sen naarmujen ja kolhujen varalta - kaikki oli kunnossa. Hellittelin Aikkua vielä hetken ennen kuin toivotin sille ja muullekin tallin väelle hyvät yöt ja lähdin sitten kotiin.
~ Katia
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
ht.net: Muita turhautuneita? (jaosten alaiset kisat..)
ht.nettiin postaamaani avautumista, pakko tännekin postata ettei sitten vuosien päästä vain vahingossakaan tule muisteltua tätä aikaa kategoriassa "kultaisia menneitä aikoja jolloin kaikki oli hyvin". Tai no, huonolla tuurilla voi tämä tästä kai pahemmaksikin muuttua, ehkä..
Veikkaan että toivottomuus on tuttu fiilis muillekin kuin minulle kun suunnittelee että ilmoittelisi hevosia vähän kisoihin - ja viimeistään toissapäivänä kalenteriin lisätyt kisat ovat jo jokaista luokkaa myöten täynnä kun niitä sopivia kisoja etsii. Näin siis ainakin ERJ:n ja KRJ:n, tietyissä luokissa myös ainakin VVJ:n osalta.
Eivätkö armaat kisajärjestäjät voisi tehdä asialle jotain ihan omasta aloitteestaan ennen kuin joku jaoksen ylläpitäjä, joka mielestäni viimeistään sitten olisi hatunnoston arvoinen, joutuu taas keksimään uusia sääntöjä tätä meininkiä rajoittamaan? Toki fiksujakin kisajärjestäjiä löytyy, mutta valitettavan vähän hirmuisen omaa napaa tuijottavien tai muuten vaan ihmeellisen typerillä rajoituksilla varustettujen kisojen järjestäjien massasta.
Valitettavasti en edes yleistä rajusti väittäessäni että suurimmassa osassa kilpailuja osallistujamääräksi on määritetty 30-50 os. / luokka, ja lähes poikkeuksetta käytetään sitä sääntöä että yksi ratsastaja saa täyttää 10% luokasta (olen muistaakseni lukenut että se on maksimi mitä yksi osallistuja saa täyttää, ei ainut ja ehdoton määrä. Ihan vinkkinä.). Sitten kun vielä useimmat järjestävät ainakin neljä kilpailua kerralla niin että jokaiseen niistä saa osallistua yhdellä viestillä (tai siis on selvästi jopa suositeltavaa tehdä niin eikä vaivata kisajärjestäjää sillä että osallistuu esimerkiksi eri hevosilla eri kisoihin jolloin järjestäjän työ hirmuisesti vaikeutuu kun ei voikaan vain copypastettaa jokaisen luokan osallistujia suoraan kaikkiin neljiin kisoihin), pääsee kisoihin osallistumaan varsin rajattu määrä henkilöitä (joku matikkapäätä ja viitsimystä omaava saa laskea montako ihmistä mahtuu kisoihin joissa on kuusi luokkaa, jokaisessa 30 ratsukon luokassa 10 eri ratsastajaa ja sama ratsastaja kolmella hevosella jokaisessa luokassa). Seuraus: luultavasti melkoinen kasa ärsyyntyneitä virtuaaliheppailijoita joita myös huvittaisi kisailla omilla hevosilla / saada kisauspalkkoja joskus maksetuksi mutta ei pysty kun ei satu kyttäämään jaosten kalentereja koko aikaa.
Kysymykset kuuluvat:
a) miksi jaksetaan järjestää neljät kisat minimaalisilla osallistujamäärillä ennemmin kuin vaikka edes kahdet kisat luokilla joihin oikeasti mahtuu porukkaa mukaan? Esim. 100 osallistujan luokat joihin yksi ratsastaja voisi tuoda maks. 5 hevosta parantaisi jo kummasti itse kunkin mahdollisuuksia mahtua mukaan.
b) miksi luokkia ei järjestetä helpoista tasoilta vaikeisiin kuten "vanhoina hyvinä aikoina" (se nyt ainakin oli silloin hyvä juttu!)? Aijuu, kun tallin omistajalla ei ole hevosia helppoihin luokkiin niin turhahan niitä sitten on järjestää.
c) joka on seurausta b):n "vastauksesta": miksi nykyään on niin kivaa järjestää kisoja ja luokkia ihan vaan että kisajärjestäjä itse saa kisoja ja sijoituksia omille hevosilleen - missä menee itsekkyyden / menestyksenhalun / jonkun-mitä-en-edes-tajua raja?
Myös kisakalenterien päivittäjät voisivat vaikka lisätä niitä kutsuja kalentereihin parit kerrallaan, jolloin yhdet ja samat henkilöt jotka sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eivät valtaisi ja täyttäisi heti kaikkia kisoja. Tiedän, sitten syntyisi jonoja ja se olisi rasittavaa ja plamplam, mutta jos on päivittelijäksi lupautunut niin eikö silloin löytyisi halua myös tehdä jotain muutakin hyvää virtuaalikansan eteen kuin vain sen että lisää niitä kisoja kalenteriin (kun se varsinkaan tällä hetkellä ei edes hyödytä kuin hyväonnisia).
Joo, villit on olemassa, mutta niiden avulla ei saavuteta hevosille KRJ- ja VVJ-laatisten hienoja palkintoja joita uomiini urautuneena harrastajana haluan hepoilleni yhä edelleen kahmia hermojen riekaloitumisenkin uhalla ;) Samasta syystä ei myöskään voi jättää kilpailemista kokonaan pois - sitä paitsi joskus se oli jopa hauskaa enkä niinä aikoina kisailuun tottuneena osaa olla kisaamatta!
Ja kyllä: järjestäisin niitä kisoja ihan itse vaikka kymmenet päivässä jos olisi aikaa (ja jos se olisi sallittua sääntöjen puitteissa) ja jos nyt ylipäätään tietäisin että olisin nettiyhteyden ulottuvilla viikon päästä ja siitä eteenpäin. Ja niissä kisoissa olisi muuten luokkia helpoimmalta tasolta vaikeimpaan, osallistujamäärät maks. 100 / luokka ja yksi ratsastaja saisi osallistua korkeintaan 3-4 ratsulla yhteen luokkaan, ja tietysti yksi hevonen saisi mennä vain kaksi luokkaa per kisa (se tosin taitaa ainakin jollain jaoksella olla jo sääntökin nykyään? nimim. olen vuodesta 2004 asti luullut että se on ollut pakollinen sääntö ja niin osallistunut muiden kisoihin kuin järjestänyt omiakin sen mukaan).
Asiallisia vastauksia ja asiallista keskustelua, kiitos! Niin että tällainen hömelökin ehkä sitten tajuaisi kenties vähän paremmin tätä nykyajan kisa(järjestys)kulttuuria :)
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
hoitotarina Karos, 5.1.2011
Poljin lumisen metsän poikki ja kaarroin tallitielle. Pellolla näytti olevan muutama ratsukkoa energioita purkamassa ja kentältäkin kantautui kavioiden kopsetta. Pysäytin pyöräni parkkipaikan kulmalle ja lukitsin sen. Karos tepasteli ylvään oloisena tarhassaan pukeutuneena paksuun toppaloimeen. Astelin orin luokse ja laskin kämmeneni sen kaulalle.
- Heippa Karos! Sanoin. Ori hörähti ja kerjäsi innokkaasti makupaloja.
- Tänään minulla on vähän kiire, mutta ajattelin että voisimme ehtiä hyppäämään hieman esteitä, kerroin Karosille ja annoin sille porkkanan. Ori keskittyi porkkanansa syömiseen ja unohti hoitajansa puheet. Kiinnitin riimunarun päitsiin ja lähdin taluttamaan hevosta talliin. Oli selvästikin lounastauon aika. Talli oli lähes tyhjä, lukuun ottamassa muutamaa hevosta, jotka olivat juuri tulleet liikutuksesta. Vein Karosin karsinaan ja hain sen varusteet. Sidoin sen kiinni ja ryhdyin loimen pois oton jälkeen sukimaan oria. Huolellinen harjaus, suojat jalkoihin ja satula selkään. Kymmenessä minuutissa hevonen seisoi varustettuna karsinassaan ja korskui innoissaan. Talutin sen pääoven kautta pihalle ja suunnistin vapaana olevaan maneesiin. Karos sai hetken ajan odotella, kun kokosin esteitä maneesiin. Mutta kun heilautin itseni ratsaille, oli hevonen jo aivan täpinöissään. Lähdimme kävelemään uraa pitkin. Kuuntelin ulkoa kantautuvaa puhetta ja keskityin allani tanssahtelevaan ratsuun.
Muutaman käyntikierroksen jälkeen, vaihdoimme suunnan ja kokosin ohjia. Lähdimme ravailemaan kevennellen ympäri maneesia. Teimme paljon ympyröitä, suunnanvaihdoksia ja temponvaihdoksia. Karos oli virkeä ja halukas yhteistyöhön. Pitkän raviverryttelyn päätteeksi tulimme laukassa puomeja ja kavaletteja. Karos ei olisi millään viitsinyt keskittyä moiseen hyppelyyn vaan olisi vain innostunut hyppäämään korkeampia esteitä. Sen se osoitti varsin selvästi. Muutama kompuroiva hyppy, sivuloikka ja pukki.
- Karos, Karos! Varo vaan tai kohta saat hioa puomitaitojasi koko tunnin, sanoin tomerasti ja napautin kantapääni orin kylkiin. Muutaman tomeran avun jälkeen, ori myöntyi puomien maailmaan ja lähtikin kulkemaan ihan hienosti. Kahdeksikko harjoituksen aikana, ori saikin käyttää aivojaan, jottei viskonut puomeja minne sattuu. Pian se kumminkin ryhdistäytyi ja kulki kahdeksikon erinomaisessa tahdissa. Taputin hevosta ja jätimme puomit sikseen. Ravailimme harjoitusravia muutaman kierroksen ja tulimme sitten ensi alkuun 50-70cm korkuisia esteitä. Niiden kanssa oli helppo harjoitella lähestymisiä ja laukanvaihtoja. Pienen esteverryttelyn jälkeen, tiukatkin käännökset sujuivat mitä parhaiten. Kehuin oria ja kävin nostamassa esteet 80-110cm korkeuteen. Yhdistimme puomiharjoitukset esteisiin ja lähdin suunnittelemaan päässäni rataa. Annettuani hevosen hetken hengähtää, kokosin ohjat ja nostimme jälleen laukan. Loikkasimme kaksi kahden laukka-askeleen välein olevaa puomia ja lähdimme lähestymään 90cm okseria. Karos sai hyvin askeleet sopimaan puomien avustuksella ja hyppy oli todella hyvä. Myötäsin ohjista, istuuduin kevyeeseen istuntaan ja jatkoimme esteen jälkeen matkaa tiukan kurvin jälkeen kavaletin kautta 100cm okserille. Siinä ei mennytkään askeleet aivan kohdilleen ja kavaletilla tapahtui pientä kompurointia. Yritin korjata orin askelluksen, mutta turhaan. Vauhti hidastui ja tuli kieltäytyminen. Käänsin hevosen pois esteeltä, otimme uuden lähestymisen ja tällä kertaa olin tarkkana. Ennen kavalettia, olisi valittava joko oikein pitkä askellus tai todella lyhyt askellus. Päätin valita pitkän, koska kyseessä oli okseri. Kannustin hevosen pitkään laukkaan ja lähdimme lähestymään estettä. Kavaletti vilahti allamme ja oli enää kaksi pitkää askelta, enne ponnistusta esteelle. Este meni hyvin, vaikka hyppy menikin melko pitkäksi, muttei se haitannut. Kokosin hevosen esteen jälkeen ja käännyimme kohti maneesin kulmassa olevaa muuria. Muuri oli vain 85cm korkea, mutta erikoisesteenä se saattoi hieman pelästyttää joitain hevosia. Pidin siis ohjat tiukalla, pohkeeni hevosen ympärillä ja kannustin puomien jälkeen orin hyppyyn. Karosille se oli kumminkin helppo nakki. Rautias ori liisi esteen yli ja laskeutui aivan oikein vasempaan laukkaan.
- Hyvä Karos, kehuin nopeasti ja jatkoimme kohti kolmoissarjaa. Esteiden välissä oli kaksi lyhyttä askelta, joten pidätin hevosta, pidin laukan tarmokkaana ja kannustin a-osalle. Karos ponnisti vahvasti takajaloillaan ja laskeutui melko kauas esteestä. Emme saaneet kuin yhden normaalin askeleen ja sen jälkeen oli jo hypättävä. Siinä kohtaa rytmi hieman katosi, mutta saimme sen juuri ja juuri pysymään ja niin koko sarjaeste onnistui, vaikka pientä murhetta olikin ollut. Päätin että tulisimme sen uudelleen. Käänsin hevosen takaisin ja otimme hyvän lähestymisen. Pyysin hevosta hyppäämään hieman aikaisemmin ja nyt sarjaeste onnistui. Jokainen hyppy oli tarkoin suunniteltu ja laskeutumiset menivät erinomaisesti. Karos pärskähti tyytyväisenä ja laukkasi uralle. Pidätin sitä ja siirryimme ravin kautta käyntiin. Sehän oli mennyt hyvin.
Annoin hevoselle taas pienen hengähdystauon ja mietin viimeisen radan. Se voisi olla käännösten puolesta hieman haastavampi. Kun sain ajatuksen päähäni, painoin radan mieleeni ja kehotin hevosen laukkaan. Kokosin sitä hetken ympyrällä ja aloitimme. Nyt rata alkoi kolmoissarjasta. Siinä Karos toimi erinomaisesti ja jatkoi innokkaasti matkaa. Pidättelin sitä hieman ja kaarroimme tiukasti pystylle. Hyppäsimme pystyn hieman viistoon, jotta saimme hyvän lähestymisen pitkälle, mutta matalalle trippelille. Karos lähestyi sitä pitkin askelin, varmisti paikat ja ponnisti voimakkaasti. Liisimme esteen yli ja laskeuduimme nipin napin hyvään paikkaan. Kehuin hevosta nopeasti ja kaarroimme jo muurille. Muurille tuli hieman huono lähestyminen, mutta Karos taitavana hevosena, korjasi sen ja hyppäsi tasaisen loikan yli esteen. Vielä loppusuora häämötti edessämme. Katsoin kohti maneesin seinää ja kannustin hevosta ylittämään 110cm pystyn. Karos loikkasi sen vaivattomasti ja ylitti kavaletti sarjan.
- Hyvä Karos! Kehuin hevosta ja annoin sen kävellä. Siinä oli itsekin ihan hengästynyt. Päätimme päättää tämän päivän harjoitukset tähän, joten teimme pitkät loppuverryttelyt ja vein hevosen talliin. Riisuin siltä varusteet, harjasin sen huolella, puhdistin kaviot ja levitin loimen selkään. Viimeiseksi vielä tarkistin jalat, jottei niissä ollut kuumotusta. Vielä muutamat rapsutukset orille ja vein sen tarhaan. Suoraan pihalta, loikin maneesille, jossa keräsin esteet kasaan. Siivosin maneesin kuntoon ja lähdin pikaisesti polkemaan kotiin. Mummolassa odottaisi päivällinen…
- Heippa Karos! Sanoin. Ori hörähti ja kerjäsi innokkaasti makupaloja.
- Tänään minulla on vähän kiire, mutta ajattelin että voisimme ehtiä hyppäämään hieman esteitä, kerroin Karosille ja annoin sille porkkanan. Ori keskittyi porkkanansa syömiseen ja unohti hoitajansa puheet. Kiinnitin riimunarun päitsiin ja lähdin taluttamaan hevosta talliin. Oli selvästikin lounastauon aika. Talli oli lähes tyhjä, lukuun ottamassa muutamaa hevosta, jotka olivat juuri tulleet liikutuksesta. Vein Karosin karsinaan ja hain sen varusteet. Sidoin sen kiinni ja ryhdyin loimen pois oton jälkeen sukimaan oria. Huolellinen harjaus, suojat jalkoihin ja satula selkään. Kymmenessä minuutissa hevonen seisoi varustettuna karsinassaan ja korskui innoissaan. Talutin sen pääoven kautta pihalle ja suunnistin vapaana olevaan maneesiin. Karos sai hetken ajan odotella, kun kokosin esteitä maneesiin. Mutta kun heilautin itseni ratsaille, oli hevonen jo aivan täpinöissään. Lähdimme kävelemään uraa pitkin. Kuuntelin ulkoa kantautuvaa puhetta ja keskityin allani tanssahtelevaan ratsuun.
Muutaman käyntikierroksen jälkeen, vaihdoimme suunnan ja kokosin ohjia. Lähdimme ravailemaan kevennellen ympäri maneesia. Teimme paljon ympyröitä, suunnanvaihdoksia ja temponvaihdoksia. Karos oli virkeä ja halukas yhteistyöhön. Pitkän raviverryttelyn päätteeksi tulimme laukassa puomeja ja kavaletteja. Karos ei olisi millään viitsinyt keskittyä moiseen hyppelyyn vaan olisi vain innostunut hyppäämään korkeampia esteitä. Sen se osoitti varsin selvästi. Muutama kompuroiva hyppy, sivuloikka ja pukki.
- Karos, Karos! Varo vaan tai kohta saat hioa puomitaitojasi koko tunnin, sanoin tomerasti ja napautin kantapääni orin kylkiin. Muutaman tomeran avun jälkeen, ori myöntyi puomien maailmaan ja lähtikin kulkemaan ihan hienosti. Kahdeksikko harjoituksen aikana, ori saikin käyttää aivojaan, jottei viskonut puomeja minne sattuu. Pian se kumminkin ryhdistäytyi ja kulki kahdeksikon erinomaisessa tahdissa. Taputin hevosta ja jätimme puomit sikseen. Ravailimme harjoitusravia muutaman kierroksen ja tulimme sitten ensi alkuun 50-70cm korkuisia esteitä. Niiden kanssa oli helppo harjoitella lähestymisiä ja laukanvaihtoja. Pienen esteverryttelyn jälkeen, tiukatkin käännökset sujuivat mitä parhaiten. Kehuin oria ja kävin nostamassa esteet 80-110cm korkeuteen. Yhdistimme puomiharjoitukset esteisiin ja lähdin suunnittelemaan päässäni rataa. Annettuani hevosen hetken hengähtää, kokosin ohjat ja nostimme jälleen laukan. Loikkasimme kaksi kahden laukka-askeleen välein olevaa puomia ja lähdimme lähestymään 90cm okseria. Karos sai hyvin askeleet sopimaan puomien avustuksella ja hyppy oli todella hyvä. Myötäsin ohjista, istuuduin kevyeeseen istuntaan ja jatkoimme esteen jälkeen matkaa tiukan kurvin jälkeen kavaletin kautta 100cm okserille. Siinä ei mennytkään askeleet aivan kohdilleen ja kavaletilla tapahtui pientä kompurointia. Yritin korjata orin askelluksen, mutta turhaan. Vauhti hidastui ja tuli kieltäytyminen. Käänsin hevosen pois esteeltä, otimme uuden lähestymisen ja tällä kertaa olin tarkkana. Ennen kavalettia, olisi valittava joko oikein pitkä askellus tai todella lyhyt askellus. Päätin valita pitkän, koska kyseessä oli okseri. Kannustin hevosen pitkään laukkaan ja lähdimme lähestymään estettä. Kavaletti vilahti allamme ja oli enää kaksi pitkää askelta, enne ponnistusta esteelle. Este meni hyvin, vaikka hyppy menikin melko pitkäksi, muttei se haitannut. Kokosin hevosen esteen jälkeen ja käännyimme kohti maneesin kulmassa olevaa muuria. Muuri oli vain 85cm korkea, mutta erikoisesteenä se saattoi hieman pelästyttää joitain hevosia. Pidin siis ohjat tiukalla, pohkeeni hevosen ympärillä ja kannustin puomien jälkeen orin hyppyyn. Karosille se oli kumminkin helppo nakki. Rautias ori liisi esteen yli ja laskeutui aivan oikein vasempaan laukkaan.
- Hyvä Karos, kehuin nopeasti ja jatkoimme kohti kolmoissarjaa. Esteiden välissä oli kaksi lyhyttä askelta, joten pidätin hevosta, pidin laukan tarmokkaana ja kannustin a-osalle. Karos ponnisti vahvasti takajaloillaan ja laskeutui melko kauas esteestä. Emme saaneet kuin yhden normaalin askeleen ja sen jälkeen oli jo hypättävä. Siinä kohtaa rytmi hieman katosi, mutta saimme sen juuri ja juuri pysymään ja niin koko sarjaeste onnistui, vaikka pientä murhetta olikin ollut. Päätin että tulisimme sen uudelleen. Käänsin hevosen takaisin ja otimme hyvän lähestymisen. Pyysin hevosta hyppäämään hieman aikaisemmin ja nyt sarjaeste onnistui. Jokainen hyppy oli tarkoin suunniteltu ja laskeutumiset menivät erinomaisesti. Karos pärskähti tyytyväisenä ja laukkasi uralle. Pidätin sitä ja siirryimme ravin kautta käyntiin. Sehän oli mennyt hyvin.
Annoin hevoselle taas pienen hengähdystauon ja mietin viimeisen radan. Se voisi olla käännösten puolesta hieman haastavampi. Kun sain ajatuksen päähäni, painoin radan mieleeni ja kehotin hevosen laukkaan. Kokosin sitä hetken ympyrällä ja aloitimme. Nyt rata alkoi kolmoissarjasta. Siinä Karos toimi erinomaisesti ja jatkoi innokkaasti matkaa. Pidättelin sitä hieman ja kaarroimme tiukasti pystylle. Hyppäsimme pystyn hieman viistoon, jotta saimme hyvän lähestymisen pitkälle, mutta matalalle trippelille. Karos lähestyi sitä pitkin askelin, varmisti paikat ja ponnisti voimakkaasti. Liisimme esteen yli ja laskeuduimme nipin napin hyvään paikkaan. Kehuin hevosta nopeasti ja kaarroimme jo muurille. Muurille tuli hieman huono lähestyminen, mutta Karos taitavana hevosena, korjasi sen ja hyppäsi tasaisen loikan yli esteen. Vielä loppusuora häämötti edessämme. Katsoin kohti maneesin seinää ja kannustin hevosta ylittämään 110cm pystyn. Karos loikkasi sen vaivattomasti ja ylitti kavaletti sarjan.
- Hyvä Karos! Kehuin hevosta ja annoin sen kävellä. Siinä oli itsekin ihan hengästynyt. Päätimme päättää tämän päivän harjoitukset tähän, joten teimme pitkät loppuverryttelyt ja vein hevosen talliin. Riisuin siltä varusteet, harjasin sen huolella, puhdistin kaviot ja levitin loimen selkään. Viimeiseksi vielä tarkistin jalat, jottei niissä ollut kuumotusta. Vielä muutamat rapsutukset orille ja vein sen tarhaan. Suoraan pihalta, loikin maneesille, jossa keräsin esteet kasaan. Siivosin maneesin kuntoon ja lähdin pikaisesti polkemaan kotiin. Mummolassa odottaisi päivällinen…
maanantai 3. tammikuuta 2011
Siivoilua
Vaikka olin raahautunut tallille silmät sikkurassa ja leukapielet haukottelemisesta jäykkänä (olin valvonut pieniä tunnin tirsoja lukuunottamatta suunnilleen kaksi vuorokautta parin päivän päästä saapuvan uuden koiramme aiheuttaman jännityksen ja yksinkertaisesti jonkin ihmeellisen valvomishalun takia), väsymys oli haihtunut siinä silmänräpäyksessä, kun pihalla vastaan kävellyt Amar oli tokaissut moikkaamisen jälkeen: "Niin muuten, Gnomzu, tiesitkö että meiän hevoskatras laajeni 31. päivä suokkiori Nutulla, ja tulee laajenemaan vielä ainakin yhdellä jäsenellä jos kaikki menee hyvin, sillä Aikku astutettiin Epulla."
Niinpä meikäläinen oli yhdessä hujauksessa nojaamassa Nutun tarhan vierellä kieli pitkänä. Upea hevonen, huoahtelin töllistellessäni nuoren oripojan temmellystä tarhassa. Vihelsin kimeästi ja ojensin varovaisesti käteni aidan yli. Talviauringon kimmeltäessä orin kullanvärisissä jouhissa kun se ravasi luokseni. "Moi, komistus", kujersin Nutun nuuhkiessa kämmenselkääni. Se hieroi ylähuultaan kyynärtaipeeseeni ja pärskähti tyytyväisenä, kun rapsutin sen turpaa. Minua nauratti.
Olisin voinut jäädä tunneiksi Nutun seuraksi, mutta pikainen vilkaisu kännykän näyttöön kertoi, että oli aika viedä Aikku ulkoilemaan. Harpoin lumisen pihan yli sisälle talliin. "Heissan, kullannuppu. Oliko ikävä?" luikahdin karsinaan hymy huulillani ja riimu ja -naru mukanani. Aikku nuuhki minut läpikotaisin ja tuhisi pettyneenä, kun ei harmikseen löytänyt namin namia kätköistäni. Olin unohtanut tunkea niitä taskuihin kotona. Harjasin tamman nopeasti läpi. "Sulle tulee kuulemma taas varsa. Tosi ihanaa!" lepertelin ja taputin Aikun kylkeä. Suukotettuani suomirouvan samettista turpaa heitin sen leveään, kiiltävään selkään ulkoiluloimen, laitoin kaikki remelit kiinni, sujautin riimun sen hienopiirteiseen päähän, kiinnitin riimunarun ja lähdin ulos Aikun tallustellessa tottelevaisena perässä.
"Hus", käskin tomerasti tarhan portille ravannutta Ranea. Huiskautin hieman kättäni ruunikon suuntaan, jolloin se lönkytti kauemmas harja hulmuten. Avasin portin, talutin hoidokkini aitojen sisäpuolelle ja suljin sitten portin. Kävelin Aikun kanssa keskemmälle tarhaa - se oli ainakin minulle hieman vaikea prosessi, sillä lunta oli melkein reiden puoliväliin asti. Silitin hellästi tamman otsaa ja irrotin sitten riimunarun. Kompuroin taaksepäin kun Aikku heitteli päätään ja ampaisi eteenpäin kuin tykinkuula. Katselin sen riemukasta, lunta pöllyttävää kiitopukkilaukkaa hymyillen.
Talsin takaisin talliin ja pistin tamman päiväsapuskat turpoamaan. Nojauduin Aikun karsinan ovea vasten miettimään, mitä seuraavaksi. Lopulta totesin hyväksi ajatukseksi sen, että huoltaisin Aikun varusteet ja putsailisin muutenkin paikkoja. Otin satulahuovan irti satulasta, harjasin siitä irtokarvat ja pintaliat, kastelin sen letkulla ja hankasin sitä saippualla. Lopuksi huuhdoin saippuan pois ja vein huovan kuivumaan. Sen jälkeen hain satulasaippuaa, ämpärillisen vettä, kaksi kappaletta pesusieniä, jäykkähjaksisen harjan sekä pyyhkeen ja kävin istumaan varustehuoneen nurkassa kököttävän suojalaatikon päälle satula sylissäni. Irroitin satulavyön, harjasin kuran ja irtokarvat poisja asetin sen Aikun satulalle varatulle telineelle. Hieroin liat pois jalustimista ja -hihnoista kuivaten ne sitten pyyhkeellä. Puhdistin satulan mikroskooppisen tarkasti, kunnes se kiilsi hienoisesti ja nahka tuntui melko notkealta sormissani. Pyyhkäisin vielä enimmän kosteuden pois pyyhkeellä ja asetin satulankin telineelle.
Sieppasin suitset käteeni ja upotin kuolaimet ämpärin lämpimään veteen hiljaa hyräillen. Raaputin kuolaimiin kuivuneen kuolan ja muun mönjän irti peukalonkynnelläni. Kuivasin kuolaimet ja pyyhin suitset kostealla sienellä. Sitten purin suitset osiin ja pesin ne joka paikasta satulasaippualla. Lopuksi rasvasin suitsien nahkaosat ja kokosin ne taas. Kiinnitin satulavyön sekä hakemani uuden, puhtaan satulahuovan satulaan. Ai että, kyllä tuli hyvä olo kun katselin Aikun kiiltäviä varusteita!
Hankasin mudan pois Aikun suojista ja pinteleistä jotka käärin siististi. Puunasin suomipollen juoma-automaatin, ruokakaukalon ja suolakiven pidikkeen puhtaaksi sienellä. Pesin myös Aikun harjat. Yhden aikoihin hain Aikun sisälle, harjasin sen ja riisuin siltä loimen jättäen sen sitten ahmimaan ruokaansa. Astelin toimistoon, kävin pikaisesti vessassa ja istahdin kaapistani kaivamieni eväiden kanssa suuren pirttipöydän ääreen Wonderin viereen. Juttelimme niitä näitä, söimme ja lepäilimme. Kello tuli kaksi, jolloin vein Aikun takaisin ulos.
Jatkoin vielä siivousrojektiani. Järjestin nimittäin hoitajankaappini, siivosin Aikun karsinan, ja kärrättyäni lannat pois harjasin tallikäytävän puhtaaksi heinänkorsista, lumikökkäreistä ja multapaakuista. Käväisin myös taas moikkaamassa Nuttua. Kellon lyödessä kolmea olisin niin kovin mielelläni jäänyt vielä tallille ja liikuttanut Aikunkin, mutta porukat odottivat minua kotiin, meillä kun oli vähän häslinkiä kotosalla. Niinpä lähdin tallustelemaan kotiin päin tyytyväisenä kaikesta, mitä olin päivän aikana tehnyt ja tyytymättömänä siitä, että olisin halunnut jäädä pitemmäksi aikaa.
~ Gnomzu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)