Raotin Heijastuksen takorautaista porttia kohmeisin sormin noin varttia vaille yhdeksän aamulla. Portin molemmin puolin rehottavien vadelmapuskien lehdet olivat kimaltelevassa huurteessa. Mutristin huuliani. Kiskoin vihreää villapipoani paremmin korvieni peitoksi astellessani ruskan sävyjen kirjomien koivujen reunustamaa hiekkatietä pitkin tallille. Tulisi varmaan kylmä talvi - samanlainen kuin viime vuonna - sillä jo nyt, lokakuussa, oli aamuisin hyytävää. Tai ainakin minunlaiseni vilukissan mittapuulla hyytävää...
Tömistelin sisään toimistoon kiitollisena kasvojani vasten tulvahtavasta lämmöstä. Amar istui paperipinojen valloittaman työpöydän ääressä näpyttelemässä tietokoneen näppäimistöä. "Huomenia", tervehdin tallin punatukkaista omistajaa, joka vilkaisi minuun ystävällisesti samalla kun hörppäsi vaarallisen lähellä pöydän kulmaa keikkuvasta kupista tilkan kahvia. "Terve. Aikku on jo Emmiinan kanssa ulkona, voit hakea sen ratsastettavaksi tai tehdä jotain muuta, ihan oman mielesi mukaan", Amar lausahti. Nyökkäsin pontevasti. "Joo, okei. Mä taidan antaa sen olla vielä jonkin aikaa tarhassa, siivoan vaikka karsinoita sillä välin." Heitin romppeeni pienen kaappiin, jonka ovessa luki nimeni ja painuin sitten tallin puolelle.
Haettuani kottikärryt ja talikon aloin lappamaan lantaa käytävän vasemmalla puolella olevista karsinoista - hypäten tietysti asumattomien karsinoiden yli. Edettyäni miltein karsinarivistön loppuun pysähdyin hikihelmiä otsaltani pyyhkien erään hyvinkin tutun karsinan eteen. Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja nielaisin. Vanha hoidokkini Novalero oli muuttanut Ranskaan erään maineikkaan kouluratsastajan hoiviin kilpa- ja siitoshevoseksi. Minulla oli ikävä äkäistä kimoa oria, se täytyi myöntää. Mutta luonteeltani olin sellainen, etten jäänyt murehtimaan menneitä asioita, sillä niille ei voi enää mitään. Elämä jatkuu. Vaikka olinkin joutunut hyvästelemään Novaleron, Heijastusta en tahtonut jättää, ja siispä olin pyytänyt suomipolle Ainotarta hoitsukseni.
Kuulin pääoven avautuvan, jolloin käännyin katsomaan tulokasta. Heijastuksen vakiohenkilökuntaan kuuluva Ulrika harppoi käytävää pitkin toimistoon. Hymähdin itsekseni, työnsin kottikärryt seuraavan käytössä olevan karsinan oven eteen ja aloin rupesin jälleen kerran heiluttelemaan talikkoa. Kuulin toimistosta vaimeaa puhetta, muutaman naurahduksen ja nirinää, kun Ulrika tuli takaisin tallin puolelle. "Hei, Gnomzu. Oletko sä putsannut kaikki karsinat tältä puolelta?" Ulrika kysyi minulta hymyillen. "Olen", hymyilin takaisin. "Sulla on varmaan jo hiki - minä voin jatkaa tästä," Ulrikan katse oli kysyvä. "Jatka vaan. Mä lähden taluttelemaan Aikkua tuohon lähimaastoihin," ojensin talikon Ulrikalle, kävin hakemassa Aikun karsinan ovesta riimunarun ja astelin ulos.
Olin vähällä törmätä Kaisaan joka seisoi milteinpä suoraan oven edessä. "Moi", sanoin hieman nolostuneena. Kaisa nauroi ja katsoi sitten kädessäni roikkuvaa narua.
"Ootko sä menossa Aikkua hakemaan?" hän kysyi.
"Joo. Hei muuten, tahtoisitko sä..."
"...tulla mukaan vai? Totta kai!"
"Niin. Kun Aikku tarttee kaverin, ettei sille tule mitään paniikkikohtauksia kesken kaiken", virnistin.
"Mä voisin vaikka hakea Emmiinan Aikun kamuksi. Odota hetki, mä käyn kysymässä Amarilta", Kaisa sanoi ja katosi sisälle.
Tovin kuluttua Kaisa saapui riimunaru mukanaan ja nyökkäsi minulle. "Amar sanoi että kyllä se sopii." "Kiva," minä vastasin. Lähdimme yhtä matkaa kävelemään kohti tarhaa, jossa Aikku ja Emmiina olivat.
Vilkaisin kännykkäni näyttöä; kello oli noin 9.50. Melkein tunnissa lämpötila oli hieman noussut, eikä ulkona ollut enää niin hirvittävän kylmä - onneksi! Hengitin syvään kirpeää, lähestyvältä talvelta tuoksuvaa ilmaa pujahtaessani Kaisan kanssa valkoisen lankkuaidan välistä.
Tarhan toisessa päässä huurteisia ruohonkorsia maistelevien tammamammojen päät ponnahtivat ylös ja korvat höristyivät meitä kohti. "Hei, rouvat", lepertelin lähestyessäni parivaljakkoa. Vanhempi hepo, Emmiina, hölkkäsi luoksemme. Aikku tuli hetken päästä eläkeläisen perässä. Taputin Emmiinan kaulaa ja menin sitten kolmen metrin päässä seisvan Aikun luokse. Rautias tamma nuuhki uteliaasti vaatteitani kun napsautin narun sen riimuun kiinni. "Olet sinä kyllä nätti tyttö", totesin lempeästi ja rapsutin Aikkua sään kohdalta. Sillä oli yllään kevyt ulkoloimi, joka kahisi vaimeasti taluttaessani suokkitamman portille. Emmiina ja Kaisa tulivat pari metriä takanamme.
Suunnistimme hevosinemme läheiseen metsään pienelle, rauhalliselle kävelylenkille. Aikku kulki mukavan rentona narun päässä, toisin kuin Novalero aikoinaan - en voinut olla vertaamatta tätä rauhallista tammaa siiheen ärtyisään hätähousuun, mitä ennen hoidin - ja katseli maisemia yhtä autuaana kuin minäkin. Emmiinan ja Kaisankin osalta oranssin-, keltaisen- ja ruskeankirjavien lehtien seassa kahlaaminenkin sujui leppoisasti jos ei oteta lukuun sitä, kun rusakko kaahasi polun poikki suoraan eläkeläisrouvan nenän edestä. Emmiinalla tuli hetkeksi kova kiire kotiin, mutta Kaisa sai sen pysymään hous... karvoissaan. Aikkukin hätkähti jänöä hieman, mutta 180 asteen äkkikäännöksen sijaan tamma haki turvaa minusta nojaamalla minua vasten silmät suurina.
Palasimme tallille puoli yhdentoista aikoihin. Veimme Kaisan kanssa suomipollet sisälle, kuorimme loimet pois niitten yltä ja otimme harjat käteen. Koko hoitotoimenpiteen ajan Aikku seisoi nätisti paikoillaan ja katseli ikkunasta maailman menoa. Kaviot nousivat hienosti (mikä helpotus! Novaleron kanssa kun oli pitänyt taistella niiden kanssa ja minulla oli ollut monesti selkä kipeänä hirveän kykkimisen takia) ja muutenkin Aikku käyttäytyi oikein mallikkaasti. Ihanaa. Saatuani suomenhevosrouvan harjattua halasin sitä lujasti ja pussasin sen turpaa. Aikku hieroi päätään olkaani vasten ja hörähteli. Olin onnesta soikeana.
Sujautin tammalle omasta pihapuustamme pihistämäni omenan, taputin sen kaulaa ja suljin sitten karsinan oven. Minun oli pakko lähteä kotiin, sillä maanantaina olisi kokeet ja maantiedon numerossani oli paljonkin parantamisen varaa. Käväisin vielä toimistossa hakemassa tavarani ja sanomassa moit Amarille, Ulrikalle ja Kaisalle. Sen jälkeen lähdin hyväntuulisesti vihellellen kotiin.
~ Gnomzu
Ei voi todeta kuin että aivan ihana syksyinen heppatarina! Ymmärrän hyvin miksi Novan lähtö surettaa, varsinkin kun et edes siitä etukäteen saanut tietää, mutta toivottavasti Aikku tuo tulevaisuudessakin paljon iloa päiviisi! :) Ainakin rouva vaikuttaa olleen hyvin tyytyväinen tallusteluretkeenne ruskametsässä. Ainiin, piti vielä kehaista että ilmeisesti hyvin olet sivuilta hoito-ohjeet yms. lukenut, loistavaa! ;)
VastaaPoista