keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Painoaputreeniä ilman satulaa alá Amar & Keena, feat. satulallinen Ainotar & Gnomzu

Joulukuu alkoikin ihanan lumisateisissa merkeissä, onneksi ei sentään aivan pyryttäen! Hevoset olivat kuitenkin tuntien tarhassaolon jäljiltä melkoisia lumikasoja kun käväisin Smigrenden mukaani iltaratsastukselle kaappaamassa, seuranani Ainotarta hakemaan lähtenyt hoitajansa Gnomzu.

Yhdessä höpötellen laitoimme tammat tallissa kuntoon, tosin oman ratsuni kohdalla kuntoonlaitto tarkoitti kylläkin vain pikaista harjausta, kavioiden putsausta, suojien sitaisemista etujalkoihin ja suitsien pukemista, sillä päätin pitkästä aikaa loikata Keenan selkään ilman satulaa! "Joko on valmista?" huikkasin Ainottaren karsinaan kiskoessani kypärää päähäni. "Jep, valmista on!" kuului Gnomzun innokas vastaus, ja kohta talutimme tammoja peräkkäin kevyesti lumen peittämälle kentälle.

Napsautin kentän valot päälle, sillä lumen hohdosta huolimatta näkökykyni ei moisessa hämäryydessä ratsastamiseen oikein riittänyt. Gnomzu nousi normien mukaisesti ratsunsa selkään pituushalkaisijalla "poikittain", kun taas itse pomppasin Keenan karvaiseen selkään aidan päältä - ja tamma oli heti lähdössä viipottamaan uraa pitkin. "Hehhei rouvaseni, vähän kärsivällisyyttä heti alkuun, kiitooos", mumisin tammalle etsiessäni sopivaa istumakohtaa. Pian kuitenkin kotiuduin tamman selkään sen köpötellessä uraa pitkin ohjin ja katsellen kiinnostuneena ympärilleen.

Keenan vauhdin rajoittamiseksi ja jotta sillä olisi jotain tekemistä, aloin käännellä sitä pelkillä painoavuilla isoille volteille. Alkuun tosin pelkät painoavut eivät ihan menneet läpi vaan pohkeitakin piti käytellä, mutta hiljalleen kääntymiset alkoivat toimia paremmin ja paremmin pelkän painonkin voimin. Volteilla pyöriessäni seurailin sivusilmällä myös Gnomzua ja Aikkua, jotka treenailivat pysähdyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä oikein sujuvan näköisesti. Suunnanvaihdoksen jälkeen tein vielä muutamia voltteja toiseenkin suuntaan, mutta sitten päätin matkia toista ratsukkoa, paljolti koska Keena keksi taas että hänellä on tylsää ja jos ei muuta aktiviteettia saa niin edes vauhtia pitää lisätä! Yritin jälleen ratsastaa pelkillä painoavuilla mahdollisimman paljon ja pitää ohjat löysinä, ja itseasiassa yllätyinkin miten nopeasti Keena sai jujun päästä kiinni ilman että juurikaan tarvitsi ohjilla ottaa kontaktia! "Loistava tyttö!" huudahdin ilahtuneena erään lähestulkoon täydellisesti sujuneen peruutuksen jälkeen. Ilman satulaa menohan sujui paremmin kuin olin kuvitellut!

Vilkaistessani Gnomzun ja Ainottaren menoa seuraavan kerran, he pyörivät kahdeksikolla harjoitusravissa. Itse päätin myös aloittaa ravilämppäilyt, nekin tosin löysin ohjin, enkä todellakaan tarvinnut kuin kevyen kehotuksen istumalihaksillani kun Keena jo ponnahti lennokkaaseen raviin - ehkä hiukan turhankin lennokkaaseen, ottaen huomioon ettei ratsuni omista edes kunnon harjaa.. Kipitimme siis ravia uralla niin pitkään että sain Keenan vauhdin hitaasti ja suhteellisen varmasti hidastettua siedettävämpiin nopeuslukemiin puolipidätteitä hyödyntäen.

Toinen ratsukko jatkoi edelleen kahdeksikkoharjoitustaan ja päätin yrittää olla häiritsemättä heitä, siispä päädyin tekemään kentän toisessa päässä pienenevää ja toisessa päädyssä suurenevaa volttia, johon tosin jouduin käyttämään pohkeitakin kun Keena ei oikein tahtonut keksiä mitä siltä hain takaa. Kohta Gnomzu ja Aikku siirtyivät uralle treenaamaan temponvaihdoksia. "Muista sitten katsoa että Aikku käyttää kunnolla myös takaosaansa", huikkasin Gnomzulle heidän viilettäessään ohitsemme vähän epäpuhtaassa lisätyssä ravissa. "Okei, kiitos vinkistä", hihkaisi Gnomzu takaisin selvästi harjoitukseensa keskittyneenä. Me taas siirryimme Keenan kanssa tekemään kahdesta neliöstä koostuvaa "kahdeksikkoa" jonka keskellä tehtiin pysähdys suoraan ravista ja kulmat ratsastettiin kaikki huolella. Tämäkään homma ei aivan ilman pohje- ja vähän ohjasapujakaan sujunut, mutta en kuitenkaan voinut olla kuin tyytyväinen miten tamma keskittyi, asettui ja taipui kulmissa ja loppujen lopuksi alkoi jopa ymmärtää ettei pysähdyksestä tarvinnut ponnistaa raviin aivan niin voimakkaasti..

"Hei me laukataan nyt, ajattelin vaan ilmottaa ettei satuta törmäyskurssille", ilmoitti Gnomzu hymyissä suin. "Selvä, oikeastaan mekin voitaisiin nyt ottaa vähän laukkaharjoituksia, jos tää tamma vaan pysyy runsaissa karvoissansa", totesin takaisin hyväksyvästi. Ja kohta tajusinkin omankin ratsuni jalkojen alkaa rummuttaa kiivaammassa tahdissa, vaikka Gnomzu ja Aikku laukkasivat kentän toisessa päässä ympyrällä. "Kuules hätähousu, sitten vasta mennään kun minä käsken, ei niistä muista tarvitse välittää", naurahdin kiirehtiväiselle Keenalle. Hidastin sen rauhalliseen, ilman satulaakin mukavan miellyttävään raviin, ja siitä nostin laukan pääty-ympyrällä koottuani ensin varmuuden vuoksi ohjia käteeni. Ensimmäinen nosto oli erittäin hätäinen, joten hidastin tamman uudestaan rauhalliseen raviin, ja nostin sitten uuden laukan, tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Annoin Keenan ensin vähän päästellä höyryjä pihalle ympyrällä, ei toki mitenkään kovassa laukassa mutta kuitenkin niin että tamma sai työskennellä kunnolla, pidin myös tarkasti huolen asetuksesta ja taivutuksesta.

Kun Keenan vauhti alkoi olla luonnostaan rauhallista laukkasimme pitkän sivun, teimme päädyssä ympyrän toisen ratsukon perässä ja seuraavan kerran pitkälle sivulle tultaessa käännyimmekin kentän poikki kokorataleikkaalle. Sen keskellä vaihdoimme pikaisesti ravin kautta laukkaa, mikä ei tosin onnistunut ihan niin kuin suunnittelin sillä olin lähellä luiskahtaa alas tamman hytkyvästä selästä.. Tällä kertaa vasemmassa laukassa käännyimme taas ympyrälle ja jatkoimme siinä kunnes vauhti hidastui miellyttävämpiin lukemiin. Ohjatessani tammaa tarkasti pysymään oikeanmuotoisella ja -kokoisella ympyrällä oikein asettuneena ja taipuneena sen kaula alkoi hiljalleen hiostua. Vielä hetken laukattuamme päätin että olisi aika hidastaa vauhtia, ja raviin pelkkien painoapujen avulla siirryttyämme totesinkin Gnomzun ja Ainottarenkin jo siirtyneen ravailemaan serpentiiniuralla. Päätin että se olisi juuri sopivaa loppuverkkaa Keenallekin, annoin ohjien hiljalleen valua sormieni välistä ja tamman venyttää kaulaansa kun kääntelin sitä painon ja pohkeiden avulla suuntaan ja toiseen, suoristaen aina mutkien välillä.

"Mites teidän laukkailut sujui?" huikkasin Gnomzulle kun satuimme vastakkain serpentiinin suoralla uralla. "Tosi kivasti, Aikku toimi kuin ajatus ja oli ihan iloissaan laukkaamisesta", hymyilevä tyttö ilmoitti. "Hieno juttu, teidän yhteistyö sujuukin tosi kivasti!" kehaisin, vieläpä ihan aiheesta. "Joidenkin mielestä Aikku on lähinnä tylsä ratsu kun se on niin tasainen, mutta ei se kyllä kaikkien kanssa kuitenkaan toimi samalla innolla ja melkeinpä ponnekkuudella kuin sun kanssas", jatkoin vielä ratsukon analysointia. Tällä kertaa sain vastaukseksi vain ilosta säkenöivät silmät.

Ravailtuamme serpentiinillä jonkin aikaa alkoivat molemmat ratsut osoittaa hidastelun merkkejä, Aikku lähinnä luontaisen pienen laiskuutensa ja Keena kyllästymisensä vuoksi, ja niinpä siirryimme käyntiin. Jatkoimme kuitenkin edelleen ratsujen kääntelyä ja vääntelyä volteilla, ympyröillä ja kahdeksikoilla - aina siihen asti kunnes Gnomzu ehdotti: "hei eikös voisi käväistä kävelemässä loppukäynnit maastossa, vaikka se maneesin kiertävä järvenrantalenkki?" Ja niinpä suuntasimme välittömästi maneesille johtavalle hiekkatielle, kuullaksemme maneesista tasaista kavioiden jytinää jonkun ilmeisesti hypätessä esteitä. "Wonder ja Karos on varmaan treenaamassa, voisin arvata", naurahti Gnomzu. "Joo, luultavasti on. Randomin töpökavioista ei ainakaan tuommoista töminää kuulu ja tuskin muidenkaan kaviot noin innokkaasti maneesin pohjaa takoisivat", tokaisin huvittuneena takaisin.

"Täällä olisi kyllä otsalamppu ihan paikallaan", Gnomzu totesi kun olimme ohittaneet maneesin ja taivalsimme tiellä silkassa pimeydessä - onneksi sentään järvi rinteen alapuolella loisti laajana valkoisena kenttänä että tiesimme suuntaavamme oikeaan suuntaan. En siis voinut kuin myöntyä toisen toteamukseen. Matka rannalle sujui rauhallisesti, mitä nyt erityisesti Keenan piti normaaliakin valppaampana ympärilleen kuikuilla, pimeä kun oli. Rannalla tammat selvästi muistivat että siellä yleensä laukataan, eivätkä halunneet ollenkaan tajuta että oli loppukäyntien aika. "Hei höpöliini, nyt kuule kävellään ja suunnataan kaikessa rauhassa tallille, enhän mä edes pysyisi sun selässäs jos lähtisit nyt täyttä vauhtia kiitämään", totesin Keenalle joka oli nostanut päänsä yläilmoihin ja tepsutti jalkojaan nostellen valmiina syöksymään matkaan pienimmästäkin käskystä.

Käännyttyämme vihdoin pois rannalta tielle joka johtaa suoraan tallin pihalle rauhoittuivat tammat taas, pettyneen oloisina tosin. Hetkeksi tauonnut lumisade alkoi taas ja pohdiskelin pitäisikö aamulla varautua kaivamaan tallinovi esille lumikinoksen takaa - tuskinpa kuitenkaan. Hevosten kaviot natisivat ihanasti vastasataneella pakkaslumella, niin niiden kuin ratsastajienkin hengitys höyrysi ja Keenan selkä tuntui ihanan lämpöiseltä takapuolen alla. Tallilla loikkasimme hevosten selistä pihalla, talutimme ne talliin, riisuimme varusteista ja puistelimme uuden lumen niiden harjoista. Kello olikin jo sen verran että tammat saivat jäädä talliin nautiskelemaan iltaheinistä ja odottelemaan muuta ruokaansa, tosin pakko oli kyllä tökätä porkkana sulosilmillään minua tuijottavan Keenan suuhun, antaa sille kunnon hali ja kehua miten hurjan hienosti se olikaan tänään mennyt.

Seuraavaksi suuntasinkin toimistoon, toki vietyäni ensin Keenan suitset paikoilleen, mielessäni eräs ratsastuksen aikana syntynyt idea: Heijastukseen pitäisi saada pyöröaitaus! Mutta mihin sen pystyttäisikään, ja pitäisikö rakentamisen kuitenkin odottaa kevääseen? Hmm....

~ Amar

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti