Nutella, HeC (sij. 3/4):
"Amar, Amar, herää nyt!" kiljuin kasvavan paniikin vallassa ja läiskin
kuljetusauton etupenkillä istuvaa neitokaista naamalle vähemmän
hellävaraisin ottein. "Amaaaar, nyt ylös siitä, sun pitää mennä
verryttelyyn ja ratsastaa kisarata ihan just!" Vastaukseksi olkapäistä
ravisteluun sain epämääräisen, puoliunisen äännähdyksen ja sumeina
tuijottavat silmät. Ei kai Amar ollut ottanut turhan montaa
rohkaisuryyppyä, pohdin kunnes toinen tallilainen, Elina, tokaisi että
Amar saisi nyt ratsastaa kisaradan vaikka umpiunessa tai -humalassa.
Koska Amar oli ihmisporukastamme ainut joka kisaradan osasi ulkoa,
emme nähneet Elinan kanssa muuta mahdollisuutta kuin raahata hänet
ratsunsa Nutellan selkään ja lykätä ratsu kisakentän portista sisälle.
"Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Toivottavasti myös
unissaan", mutisin epätoivoissani katsoessani Nutellan hämmentynyttä
ilmettä sen kävellessä epävarman oloisena kohti tuomaripöytää.
Ihmeeksemme emme kuitenkaan Elinan kanssa saaneetkaan myötähävetä
silmiä päistämme! Amar nimittäin ryhdistäytyi pikkuhiljaa, Nuttu sai
normaalin itsevarmuutensa takaisin, tuomarit eivät töllöttäneet
ratsastajaa kummastuneina ja rata sujui keskeytyksettä aivan
suunnitelman mukaan. Joka kerta ratsukon liitäessä editsemme näin
kuitenkin Amarin kasvoilla edelleen sen nukkuvan ilmeen. Siksipä en
ollutkaan kovin yllättynyt kun kysyin Amarilta hänen tuntemuksiaan
radasta, ja sain vastaukseksi täydessä unessa mutistun vastauksen:
"Hauki on kala."
Pakkastakku, HeA (sij. 4/5):
Puolitäysi katsomo pullollaan kikattelevia pikkutyttöjä ja näiden
kärsivällisiä isoäitejä tumput kourissa, paksut pehmusteet takapuolten
alla. Salamavalon ajoittainen räiskähdys ja rätisevästä kaiuttimesta
kantautuva musiikki. Täysin normaali kisapäivä mukavalla pikkutallilla
siis. Ainakin minun mielestäni..
Kun astelimme valkoisten kouluaitojen sisäpuolelle tunsin kuinka
ratsuni ryhti kohentui entisestään. Kaula vetäytyi komealle kaarelle,
poljenta rytmistyi, tunsin kuinka sen takapää alkoi entistä
voimakkaamman poljennan ja askel piteni huimasti. Alkutervehdyksessä
Takku tietysti kumarsi kuin herrasmies konsanaan, ja voi herran jestas
sentään sitä tarkkaavaisuutta jolla ori meikäläisen komentoja kuunteli
ja noudatti! Aivan selvästi se kuvitteli itselleen frakin niskaan,
silinterin päähän ja 2012-vuoden sijasta jonkin ajan jolloin
miehiltäkin vaadittiin käytöstapoja. Ja toki orin kuvitelmiin mitä
ilmeisimmin kuului myös näky siitä itsestään koko kaupungin komeimpana
miehenä, sellaisena jolla on varaakin röyhennellä rintaansa. Katsomon
pipopäät kokivat Takun aivokopassa selvästi muutoksen
suurihattuisiksi, isojen helmojensa kera herran menoa ihasteleviksi
naikkosiksi joiden posket eivät helottaneet punaisina pakkasesta vaan
ihastuksesta. Salamavalon välkähdysten merkitystä orin mielikuvissa en
uskalla arvuutella, mutta lopputervehdyksen herrasmiesvibat eivät
katsomosta kuuluvista naurunhörähdyksistä päätelleen jääneet
huomaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti